Kolme kaistaletta

 No eiköhän Aleksis-vainaan kunniaksi vielä 

kolmas runo, ja taas tyyli vaihtuu: nykylyriikkaa.

Vaativat nuput, puiden silmut, mullassa makaavat perunan idut

aurinkoa! Luonnon laki, mutta kasvu alkaa aina pimeästä.

Tervetuloa tähän maailmaan: loisteputket syövät silmäsi,

sinä olet pelkkää parkua, valon kylmää vihaa.

Ristinkirkon kellot lyövät torstaisin keskipäivällä

joka pimeydessä vaeltaa; kadulla, autossa, suojatiellä

kirkasvalolamppu! Ilman sitä et ole olemassa.

Kuvitteletko valossa olevalla tiedolla itsesi näkyväksi, näkeväksi

oikeassa valokuvakulmassa. Jos pidän ihmisistä, niin ainoastaan heijastimista.

Voi Luoja! Armahda, olen niin väsynyt – valoa on aina jollain tavoin liikaa.

Anna minulle kaistale hämärää, ja toinen kaistale pimeyttä.

Kolmas kaistale, vie se kauemmaksi minusta, se on ja se riittää minulle

tieto, että lopulta tulee sarastus, joka on hellä, joka ei vaadi mitään.

Luonnon laki. Kasvu alkaa pimeästä ja minä olen niin keskenkasvuinen

sanani ovat mykät sokeat korvat, lauseeni lukemattomat.