HARJUJEN VÄLIIN VIRITETTY RAJATON JA VAPAA RUNOILEVA YHTEISÖ. RUNOUTTA VUODESTA 2009 ALKAEN.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lealiisa syksy 11. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lealiisa syksy 11. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Sunnuntaikirje runoystäville

Se oli sittenkin vain loskaa. Voi ei. Mutta Jorma kai pyöräilee mieluummin töihin kun ei ole pakkasta ja lunta? Minua ärsyttää, kun kunnon lumi ei tule - valo antaa odottaa itseään. Juu on ollut syksyssä pitelemistä.

Mitä teille immeiset kuuluu? Käykö näillä sivuilla enää kukaan? Ei taida runoja syntyä, jos syntyy ne ilmeisesti kaivautuu pöytälaatikon kätköihin tai suljettuihin tiedostoihin. Minä kirjoitan runon pari viikossa ja suoraan jompaan kumpaan blogiin. Siitä tuli hyvä tapa tämän LSP-blogin myötä.

Ylen yksinäiseltä välillä tuntuu, kun ajatusten ja kokemusten vaihto on nyt vähäistä. Seuraavasta kirjasta minäkään en tiedä. Runot on periaatteessa kasassa liuskoina, mutta nyt ei ole ollut viimeistelyn aika. Kokoelma on puolivalmis. Ja uutta, toisenlaista syntyy taas päälle, sataa kuin uusi lumi vanhan surmaksi.

Maria-kirjasta jäi ja on hyvä kokemus. Mielestäni vain se markkinointi, kirjan vieminen eteen päin ja sen myyminen on perin työlästä. Minulla oli kyllä hyvä startti kirjamessuilla ja tarkoitukseni oli julkaista seuraava helmikuussa. Mutta vielä ei ole aika. Liittyminen Salppurin kirjailijoihin on kyllä antanut potkua myös Maria-kirjalle, kiitos Sirpan. Maria jatkaa myös matkaansa edelleen Soilan&minun yhteisyön merkeissä - sekin projekti on viivästynyt, vaan ei kuopattu.

Luetteko te paljon vanhoja, jo julkaistuja tekstejänne? Itselleni se on ollut aina vaikeaa. Jo näytelmissä. Kolumnit kyllä luen uudelleen. Runot jos esitän. Mutta Maria-kirjaa "muistelen" joskus sivu sivulta, mutta en juurikaan lue uudelleen; se tuntuu vaikealta.

Muuten Visa, mitä sinulle kuuluu? Entä Eeva - mitä projekteja on menossa? Olisi mukavavaa kuullu ihmisten kuulumisia ja tekemisiä. Ja Anna-Liisa, anteeksi, kun fb-chattailuni jäi lyhyeksi pari päivää sittten, ystäväni Saksasta soitti skypeen ja vastasin.

Syksyn kirjasadosta en juuri osaa mitään sanoa. Kaupasta on kotiin tullut Johanna Venhon Syntysanat, mutta en ole sitä vielä lukenut ja Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa Valoa Valoa - se on tytöillä kovassa luvussa, en ole nähnyt kirjaa sen jälkeen kun kaupasta toin. Liksom on lukematta kuten muut Finlandia-ehdokkaat.

Olempas yhden runouutukaisen lukenut! Liisa Kojamon viimeisimmän (jo toisen tänä vuonna) runokirjan Rakkauden ylistykseksi. Ja siitä pidin. Ihanilen myös Liisan päättäväisyyttä ja ahkeruutta.

Minun on ikävä hetkiä kanssasi
kumpupilvien purjehdusta
punaisen katon yllä

sininen taivaanlaki
syksyinen raekuuro unohdetulla tiellä

minä en jaksa puhua
tuuli painautuu ovea vasten

ikävöin silmiin katsomisen hetkeä.

Liisa Kojamo: Rakkauden ylistykseksi (2011, Kirja kerrallaan)


Olen tullut siihen tulokseen, että minun kohdallani on niin, että runous ei voi olla työtä, vaikka se kovaa työtä vaatiikin. Paradoksi. Niin, jos työn määritelmä on toiminta, josta saa palkan ja leivän pöytään - tietyt kelloajat, velvollisuudet, vaatimukset. Runoilijuus on ainakin minulle niin kokonaistavltaista, työlästä ja haastavaa, että se ei ole työtä työn periteisessä mielessä, merkityksessä.

Olen kovasti yrittänyt pohtia mitä voisin sitten työkseni tehdä, perinteisessä mielessä. Enkä voi käsittää kuinka saan aikani riittämään edes työntekoon, jos aion runoilla, luotsata kahta murrosikäistä ja hoitaa alzheimersairasta isää. Ja maalaaminen - olen myös maalannut tänä syksynä aika paljon, siinäkin uusia virityksiä> vasta sisäilellä tasolla ja syntymässä. Niin, että milloin ihmeessä minä sitten tekisin niitä töitä? Ei aavistustakaan milloin, mitä - miksikö? - no tätä velkaa on niin hemmetisti ja jotain pitäisi syödäkin.

Tällaisia pohdin tänään sunnuntaina, kuulumisiani teille. Kirjoitelkaa nyt jotain. On niin pitkästyttävää, kun ei ole blogilukemista.

Oikein hyvää kunnon lumen ja pakkasen odotusta ihan jokaiselle Lsp-runoilijalle, lukijalle ja ystävälle.

Lealiisa

torstai 17. marraskuuta 2011

Piste. Kuka päättää sen paikan runoilijan lauseissa piste. Voiko sen merkitys kasvaa kokoaan suuremmaksi? Voiko se antaa mahdollisuuden jättää taakse ja katsoa selkeämpänä eteen. Ilman sumua. [piste] Hakasulut ovat vakuuttavammat kuin pehmeät pyöreät muodot. Onko kohteliasta laittaa piste merkintöjen sisään? Onko se kohteliampaan kuin ! Vihjailevat merkit ja sanat ovat runoudelle ominaisia. Entä elämälle? Piittaako se vihjeistä, seuraako niitä? Vai onko kerta toisensa jälkeen ja kaikkiaan puhuttava sanoilla ilman piilomerkityksiä. Nyt Minä Kirjoitan Pisteen Menneisyyden Tarinoille?
Vain hengästyen: nytminäkirjoitanpisteenmenneisyydentarinoille. Piste. Runokoulussa opin jo hyvin nuorena, että vain lahjattomat ihmiset käyttävät kolmea piste-merkkiä peräjälkeen. Onko opettajaan aina uskominen? Entä itse elämä? Ehkä se on riippuvainen näkökulmasta. Jos mielikuvittelen itseni Saturnuksen renkaalle luistelemaan minun ! . tai ; ovat merkityksettömiä, itsestään, vaivattomasti luonnon kierrossa toteuttavia muutoksia. Kun katselen elämää näyttöpäätteen avaruudessa HUUTO, PISTE, PUOLIKAS ovat suurempia kuin itse olen. [...juuri sen vuoksi kauheita...] Ja helpottavia merkkejä; voi uskoa tekevänsä oman luontonsa muutoksen. Pisteen. Todellisuuden.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Betonin värinen marraskuu. Outo lämmin tuuli. Etelästä. Ovatko navat vaihtaneet jo paikkaa? Pohjoisen lapsi nääntyy pimeään ilman taivaasta satavaa valoa. Kaivattu kylmä hohde on kirkas, armahtava. Se näyttää polkua ja polun vierestä lähteviä sivujuonia. Talven saarekkeita, levähdyspaikkoja. Nuoruuden Amsterdam oli samaa outoa sumuaa tulvillaan kuin tämä. Marraskuu. Jotain tapahtuu. Pelottaako minua? Lemmikkipelto on noussut omenapuiden alle. Jos luonto ei enää tiedä kiertoa. Kuka tietää? Sähköiset valoilmiöt niittävät maisemaa. Yhä pimenevää. Ei hallanvaaraa edes alavilla mailla. Minun on kuolettavaa ilman. Joulun Tähteä. Lumikola valittaa varaston nurkalla. Vai kuka täällä nyyhkyttää? Ränneista valuu vettä. Jossain toisaalla haukkuu vauhkoontunut koira. Vai onko se ihminen?

Kääriydyn lapsuuteen takaisin. Sanon jokaiselle kysyjälle. Tulen ulos vasta, kun on talvi. Lunta.

lauantai 12. marraskuuta 2011

AINO

[Keskeneräinen ehdotelma myyttisestä Ainosta 2000-luvulla.]

Kuka kuka varasti sielusi vei keskiyön kehtoon
Oi nuori Karoliina.

Street dance: eriväriset pirut&enkelit tanssivat
street dance epärytmissä. Katu loppuu,
alkaa polku, nielaisee lampi. Voi kaunis, miksi miksi
mutaiseen pohjaan vauhti loppuu.

Poliisi ja oikeuslääkäri toteavat: mitään ulkoisia
väkivallan merkkejä ei ole havaittavissa.
Kaikki viittaa siihen, että rikosta ei ole tapahtunut.

Teknologia on ihmiskunnan historian kehittynein,
mutta vain pörssikurssien kaltainen - oikukas,
sillä ei mitata tunteen lammen syvyyttä, haavan leveyttä.

Nyt ponkaistaan kohdusta suoraan stagelle
loisteputkien kirkkauteen,
sieltä suurien talojen yksinäisiin huoneisiin
unikouluun: eikö uni tule, tule uni tule uni,

itse piika pikkarainen uneen itsesi 
keinutat valmismaidolla lohdutat
omassa arktisessa pimeässä, aurinko
painui mailleen, raapi syliin kylmän, ikävän.

Pikseleistä rakennettu sähköinen maailma
varastaa mielen voiman,
kilpaa laulajalle, eniten tarjoavalle -
kaikki on kaupan.

Veriveljet raatelevat yön hampailla,
putoamista putoamista, jos etuhammas,
läheinen, jos taaempaa niin kaukainen
kokoajan,(mitä itket piikueeni?)
joka hetki ihmisen sukulainen kuolee.

Koulutie peruskouluun, viralliseen uimakouluun
missä hapensaantikyky on mielen voimasta
ei keuhkojen tilavuudesta kiinni.

Pystytämme ostoskeskuksiin pisa-mittareita
ylpeilemme, kunnes käytävällä räjähtäen lentää
etusormia - soo soo! näyttää opettaja.
Fuck you: nussi kuolemaa, huudat.


Olet itsesi varassa puhkottu aukile - street dance.

Autokouluun, kilpaa laulavat moottorit
upottavalla asfaltilla ilman ohituskaistaa.
Kuka kuka on voitokas tänä yönä jäljelle
jää vain tennari kuin tuhat muuta tennaria,
joita kukaan ei tunnista omaksi eikä läheiseksi.

Samuuden valtakunnassa painetaan peukkua
samalle tuotemerkille saitpa silkit silmillesi
kultalangat korvillesi samanlaiset
mielipiteet (mitä itket piikueeni?)
-truut truut kello löi jo kakstoista
keisari seisoo palatsissa [...]
ja jos olet eropeli yksi
jäät iäksi parittomaksi numeraaliksi.
Voiko sitä pelata
iphonella, juuri sillä ja
sormet verillä: soo soo :toisella puolella
jonkun toisen sisko
ompeli sen sauman, taivutti muistikortin,
joka purkaantui - huippumalli haussa,
idosltähtitalent. Tosi on tosi on life.

Pirut ja enkelit taistelivat huusivat
karjuivat kiljuivat niin et kuullut
omaa ääntäsi, mutta saitpa silkit
silmillesi, kultalangat korvillesi 

Oi nuori kaunis, (may you stay forever young)

kuka kuka puhkoi silkkisi päistikkaan
metsään johdatti. Totuuden henki johda
sinä meitä, kerran usko lapsuuden.

Lilja ruusu kirsikkapuu rippikuvassa
arkun kannella tuoksuvat
painomusteen&sähköisen sanoman
nopeat armottomat sormet.



Kaikki viittaa siihen, että rikos On tapahtunut:

Oi aino, Sinun haaveiden haavat 
virta vie, tuuli puhaltaa linnun sielusi
siiville kokasta Ilmattaren asuinsijoille.


Kevätaika on valoa verhoava, ekyen etsivä,
sen rauha on rikottu. Äiti haravoi nuppuja, 
sirpaleita; ihmettä ei tapahdu vaikka rakkaus on väkevä kuin -



****

perjantai 11. marraskuuta 2011

Hahmotelma rispaantuneen runoilijan omakuvaksi

Syyssade pieksee pyykkiä narulla, en tiedä kuinka monta vuoden kiertoa, niitä ei enää laske. Nyt kun ei odota tai muistele. Kun, jos putoaa maailman läpi, ohittaa greditin ja debitin, kelan konttorin, psykiatrisen poliklinikan jonon, joka ei supistu vaan laajenee. Kun, jos, ja sitten vain putoaa; saa siivet ja toisen olomuodon: metsän ja kanervikon kalliokruunun. Syyssade pesee ja pesee pyykkiä. Märkiä unia. Koivun keinussa roikkuu päitä menneiltä vuosituhansilta.Runoilijat kirjoittavat omakuvia, jotka eivät avaudu, ne sysätään pois rivi riviltä. Kuka lopulta tietää tavujen määrän? Kuka mittaa määrittämättömän kauhun ja kauneuden? Jota, mitä voi kuvitella tutkivansa akateemissa kehyksissä? Vierasta kieltä? Ulkopuolelle jäävää rotua? Itsensä, mitä ketä - mitä tahansa kolmatta persoonaa?  Ulkopuolisuutta. Kesän heinä lakoaa. Jäljellä on uudelleen hurmaava jokellus. Lietsova loitsiva tuuli; ja sade, rispaantuneet pussilakanan reunat, päättelemättömät päät.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Marraskuu on virittänyt harmaan säkin päivien päälle.
Meidät on unohdettu pimeään nälkäisinä. tik-tak- tik-tak


[60-70 runoliskoa eksyksissä, vailla synnyttäjää]

Perkele! Purit vuodenaikojen seinät kuin ränsistyneet huoneet.
Valo katosi puutarhasta jälkiä jättämättä.

Pimeä verkkoa ei uskalla kokea kukaan muu kuin runoilija
jonka kieli tarttui varoittamatta rauta-aitaan

hallayö, kaunis yö

kuuraa ikkunoihin outoja merkkejä

kiteytyneitä aavistuksia, näkyjä.






(Terhille)

tiistai 1. marraskuuta 2011

nautinnollista tulevaa pyhäinpäivää
lsp-runoilijoille. Sytytetää kynttilät, pannaa huivit
korville ja painutaa kalmankiekalle -

 [monta viestiä yhdessä]

muurin reunalla ammuttii, ku siinä seisoo
yhessä kohassa
tuntee vieläki, vaik ne oli vaa
lapsii ja naisii.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Tiistaina syyskuussa 18.59, kolmea päivää ennen syyspäiväntasausta kirjoitan: Ihmeellisen värinen taivas. Eikä tuo lause kuvaa mitään. Kirjoitan: Mikä on tämä taivaan ihmeellinen väri? Tai. Minkä värinen on ihmeellinen taivas? Mitä värejä sekottuu valopalettiinjuuri nyt, kun koen, että olen keskellä renesanssiajan maalausta, Lahdessa Pyhättömänmäellä 2011? Pudottaako Rembrant taivaasta valoa suurina pisaroina? Tai väitän: Rembrant pudottaa taivaasta valoa suurina pisaroina. Pisarat taittavat laskevan päivän värit: siennan keltaisesta sitruunaan, tiilen punaisen, violettiin joka on taiteilijan kärsimys, purppuran vaalea ja hento sininen, miltei vaalea turkoosi, jostain vielä lohen puna pilven poskelle. Ihmeellinen maalaus! Pensselillä en sitä ainakaan tavoita. En sanoillakaa. Voin kertoa mielikuvan ja tunnelman. Minä tiedän tammikuun sinen, mutta mikä on tämä väri, joka tasaa yön pidemmäksi päivää.

lauantai 15. lokakuuta 2011

huomattavan tärkeiden asioiden lista lokakuussa


- villasukat ja maihinnousukengät
- tunnin aamulenkki herra pitkäsen kanssa
- pikkuherkkupalat taskun pohjalla (ja kakkapussi)
- voi ja kylmäpuristetut öljyt
- tulitikut, kynttilät ja tupakat
- yle puhe-radiokanava
- kanamunat
- puolukat
- erilaiset tee- ja yrttijuomat lämpiminä
- päivätirsat (herra pitkäsen kanssa) jos siltä tuntuu
- laventelisaippua (dr hauska)
- kookoskerma ja litlin tummasuklaa (80%)
- pölynimuri ja uusi, itse ostettu esiliina
- iltarukous ja iltasuukko
- auton talvirenkaat ja ajovalot

keskiviikko 17. elokuuta 2011

(sarjasta pöytälaatkkokaivelua)


Annelle

Mummo jyrisi kuin ukkonen, pudotti taivaan vaunuista
tulisia kiviä: seinäkello on pysähtynyt yhden kerran aikaisemmin
silloin kun isäni kuoli.

Makasimme ojassa neljätoistavuotiaina,
vaikka ei tarvinnut piiloutua
keneltäkään. Tiesimme kaiken,
 taivaan paino keuhkojen päällä
leikimme kuolotarta:
ole sinä Edith, minä Katri.

Totuus tarttui  tukkaan kuin runo tyttöön.

Tahdoimme pois ketjusilmukoista
suvussa kulkevasta ajasta.
Vaihdoimme virkkuukoukun kynään ja paperiin.

Kuin nykyrunot ainutkertaisessa rytmissään
rakensimme uuden historian ja tulevaisuuden
yhdessä hetkessä
viisarit heiluivat oman itsemme ulkopuolelle.

tiistai 16. elokuuta 2011

Vainajat tulevat uniin.
Välillä valveeseen,
keskustelemaan keittiön pöydän ääreen.
Tämä on luontevaa.
Mutta vaikka minulle kuinka uskotellaan
facebookissa - nappia painamalla pystyn
seuraamaa mitä teet juuri nyt.
Sitä en usko,
vaikka yhteys onkin langaton.

(Aulikselle)

maanantai 15. elokuuta 2011

Kurpitsan kukka on kirkas keltainen
viisi terälehteä kuin värityskirjassa
vihreää nurmikkoa vasten.