Hahmotelma rispaantuneen runoilijan omakuvaksi

Syyssade pieksee pyykkiä narulla, en tiedä kuinka monta vuoden kiertoa, niitä ei enää laske. Nyt kun ei odota tai muistele. Kun, jos putoaa maailman läpi, ohittaa greditin ja debitin, kelan konttorin, psykiatrisen poliklinikan jonon, joka ei supistu vaan laajenee. Kun, jos, ja sitten vain putoaa; saa siivet ja toisen olomuodon: metsän ja kanervikon kalliokruunun. Syyssade pesee ja pesee pyykkiä. Märkiä unia. Koivun keinussa roikkuu päitä menneiltä vuosituhansilta.Runoilijat kirjoittavat omakuvia, jotka eivät avaudu, ne sysätään pois rivi riviltä. Kuka lopulta tietää tavujen määrän? Kuka mittaa määrittämättömän kauhun ja kauneuden? Jota, mitä voi kuvitella tutkivansa akateemissa kehyksissä? Vierasta kieltä? Ulkopuolelle jäävää rotua? Itsensä, mitä ketä - mitä tahansa kolmatta persoonaa?  Ulkopuolisuutta. Kesän heinä lakoaa. Jäljellä on uudelleen hurmaava jokellus. Lietsova loitsiva tuuli; ja sade, rispaantuneet pussilakanan reunat, päättelemättömät päät.