LahtiSoundsPoetryn Juhalavuosi 2014

Rakkaat LSP:n ystävät. Kiitos kuluneesta vuodesta 2013 

Ennen alkavaa VIISI-vuotisjuhlavuottamme katsaus kuluneeseen

LSP on perustettu Eino Leinon, suven ja runon päivänä 6.7. 2009. Tarve vapaan runoyhteisön perustamiselle oli ilmeinen - Lahessa oli runoilijoita - ruohon juuressa - mutta erillään toisista. Idea ryhmästä syntyi Terhille ja Lealiisalle, mutta heti idean laajentuessa Jorma oli ytimessä mukana perustamassa sähköistä, blogitoimintaamme.

Jossain artikkelissa, matkan varrella, LSP-ryhmää on verrattu uuden ajan kirjoittajapiiriin, joka käyttää nykyteknologiaa vahvasti hyväkseen. Ja se kaiketi on aika lähellä, kun siihen vielä lisätään se, että toimintamme pyrkii vahvasti ammatillisuuteen.

Vapaus on ollut yksi perusajatus toiminassamme alusta saakka. Ja sitä olemme toteuttaneet. Ryhmän jäsenet ovat sitoutuneita toimintaan, mutta eivät sitoutettuja, jokaisella on siis mahdollisuus olla mukana aktiivisesti tai passiivisesti  tai siltä väliltä elämäntilanteestaan riippuen.

Ryhmä toimii täysin vapaaehtoisesti ilman rahoittajia tai rajoittajia. Jokaisella jäsenellä on omat ominaisuutensa, kiinnostuksen kohteet taiteen alalla, opintoja, päivätöitä, yhteinen nimittäjä on

runous. Ja sekin vielä siten, että vuororaikutuksessa emme pyri saman äänisyyteen vaan jokaisen oman äänen löytymiseen. Ja jokainen on omassa kohdassa tätä matkaa, yksin ja silti yhdessä voiden jakaa kokemuksiaan, ajatuksiaan ja kirjoituksiaan.

Kulunut vuosi on hyvä kuvaamaan jokaisen henkilön runoustoimintaa - yksin ja yhdessä.

- -


Vuosi 2013 on ollut blogissa hiukan hiljaisempi, mutta toimintaa, tapahtumia ja julkaisuja täynnä.

Ryhmä keskustelee aktiivisesti keskenään suljetussa ryhmässä. Jokainen on tahollaan ottanut taas runon mittaisia harppauksia omalla runopolullaan. Vuosi 2013 tuleekin jäämään historiaan vahvan esiintulon, eri julkaisumuotojen saavuttamisen ja esilläolon vuotena.

Yhteisen blogin lisäksi aktiivisia bloggareita kukin tahollaan ovat Jorma, CHR ja Lealiisa.

Visa jatkaa rouhealla kadun kollin runotyylillään ja tekee edelleen yhteistyötä  J.K.Ihalaisen kanssa.
Anna-Liisa vetää edelleen perustamaansa Sanaajat-runoryhmää.

Terhi on muuttanut Kotkaan ja aloittanut työt Haminassa museonjohtajana - silti hän valaisee meitä auringollaan yhä. Sähköisen kirjoittajaryhmän loistelias puoli on siinä, että verkot ylettyvät laajalti, eikä mukana oleminen ole paikkakuntaan sidottua.

Jenni Emilia on ollut aktiivisesti opintojen kimpussa ja Petri on bongaillut lintuja ympäri maapalloa.



2013 Poimintoja kuvin ja sanoin

Visa ja Lealiisa Mössöllä puulaakin jälkeen,
Jorma painoi kameran nappia

Runopuulaakin SM-osakilpailu, alkuerät Möysässä Visa sijoittui kolmanneksi, Lealiisa juonsi, Jorma toimi nollarunoilijana. Visa pääsi näin ollen mukaan Lahden kirjamessuille Sibeliustalossa järjestettyyn finaaliin, jonka juonsi Terhi. Ja sijoittui kolmenneksi.

Lealiisa juonsi myös Möysän mikkimestaruuden, ja Jorma on jo Mössön runopuulaakien kanonisoitu 0-runoilija.





Linkki: MÖYSÄN RUNOPUULAAKI - BLOGI


LAHDEN KIRJAMESSUT SIBELIUSTALOLLA

Terhi kirjoitti yhteistyössä Annika Adrinin ja Sirpa Papinahon kanssa Lahti-kirjan












Jorma signeeraa Möysäläisen kirjallisuuden seura- esikoisrunoteostaan (ntamo) Lahden kirjamessuilla helmikuussa. Kirja ilmestyi 2012
loppu vuodesta.

Jorma ja Lealiisa päättivät pitää yhteiset kirjanjulkkarit messuilla. Lealiisalta ilmestyi toinen runokirja Talo Kalliosaarella (Duurisointu2013)

LSP on omavarainen: Terhi haastattelee kirjamessuilla Lealiisaa Ja Jormaa

Anna-Liisa, Visa ja Chr osallistuivat sarjakuvan läänintaiteilija Solja Järvenpään koordinoimaan yhteistuotantoon, jossa runoilijat kirjoitti uusia runoja jo valmiisiin taideteoksiin. Runot ja taideteokset olivat esillä Lahden kirjamessuilla Sibeliustalossa.

Visa mukana Solja Järvenpään
runosarjakuvateoksessa ntamo 2012

VENNY JA JUHANI

Chr:n kirjoittama runoke Venny ja Juhani, joka on fiktiivinen kirjeenvaihtoteos Venny Soldanin ja Juhani Ahon elämästä esitettiin vuoden aikana kaksi kertaa. Ensin Heinolan Harjupaviljongissa ja Lahden Runomaratonin runokahvila Laurellissa.

Linkki: VENNYJA JUHANI-KOKOELMA

Teoksen tulkitsi Eeva Rantala ja musisoi Teemu Rantala Heinolasta.

Teemu ja Eeva Harjupaviljongissa Heinolassa
Eino Leinon päivänä 2013

Eeva tulkitsee Vennyä ja Juhania
Laurell- Runokavilassa Lahdessa

CHR:n OMA RUNOBLOGI - Rikkaruohot

JORMA JULKAISI TOISEN RUNOKIRJANSA

Linkki: JORMAN RUNOJA MÖYSÄ-BLOGISSA

VISAN RUNOJA JULKAISTIIN J.K. Ihalaisen toimittamassa lehdessä

KODIKSAMIA

Lealiisan runokokoelma Talo kalliosaarella voitti runoilija Heli Laaksosen perustaman Kodiksamian kirjallisuusoalkinnon. Lue raadin perustelut täältä . Lealiisan blogiin pääset linkkaamalla täältä SISÄAVARUUS

Väki oli livenä koolla kuuden hengen voimin joulukuun lopulla. Luotasimme mennyttä ja tulevaa. Ja tästä on ilo lähteä kohti juhlavuotta. 

Blogi tulee olemaan vielä muutaman kuukauden hiljaisella liekillä. MAA_LIS_KUU -teemalla kirjoitetaan runoja joka päivä, siis maaliskuussa 2013.

5vee-synttäreitä juhlistetaan Eino Leinon-päivänä 2014 Heinolan Runonkantajien runopiknikillä Heinolan rantapuistossa. - Laittakaapa jo kalenteriin su 6.7. silloin Heinolassa RUNO KANTAA ja mukana myös siis LSP.

RUNOUSPALKINTO SIIPILEHMÄ

Ruohonjuuritason tunnustus

JAETAAN KOLMANNEN KERRAN ENSI KESÄNÄ EINO LEINON-PÄIVÄNÄ 

ANSIOITUNEELLE RUNOILIJALLE, JOKA ON OMAN KIRJOITTAMISEN LISÄKSI 

KANNUSTANUT TOISIA JA EDISTÄNYT RUNOUDEN ESILLE TULOA 

TAI 

YHTEISÖLLE JOKA ON ERITYISELLÄ TAVALLA EDISTÄNYT 

RUNOJEN ESILLE PÄÄSYÄ JA RUNOUDEN TUNNETTAVUUTTA.

Palkinnon ovat tähän mennessä saaneet 1) runoilija Jorma Martikainen oman kirjoittamisen lisäksi tunnustus annettiin runoyhteisön sähköiseen esilletuloon vaikuttamisesta ja kannustamisesta. 

2) Monitaiteilija Mari Kanervaniemi omien runojen kirjoittamisesta sekä runojen aktiivisesta esittämisestä ja runotoiminnan edistämisestä.

.

LOISTAVAA LUISTAVAA LAHJALLISTA LIIKKUVAA

VUOTTA 2014 TOIVOTTAAPI RUNOYHTEISÖ LAHTI-SOUNDS-POETRY

Runoväelle

Pian saapui kaikista kaupungeista ja pitäjistä joukottain sääliviä ja avuliaita ihmisiä, ja ne onnettomat, jotka olivat menettäneet katon päänsä päältä, saivat osakseen kukkuramitoin ystävällisiä kutsuja ja pyyntöjä, että tulisivat asumaan sinne tahi tänne sukulaisten, ystävien, vieraiden luo.

Ruokaa ja vaatteita, vaunuja ja hevosia, työkaluja, kiviä ja puuta sekä paljon kaikenlaista muuta tuotiin avuksi joka taholta, ja sillä aikaa kun anteliaat kädet lohdullisesti ja vieraanvaraisesti ottivat huostaan vanhukset, naiset ja lapset, sillä aikaa kun haavoittuneita pestiin ja sidottiin hellävaroen ja raunioista etsittiin kuolleita, olivat muut jo ryhtyneet raivaamaan tieltä sortuneita kattoja, tukemaan horjuvia seiniä hirsillä ja suorittamaan kaikkia välttämättömiä valmisteluita nopeata jälleenrakentamista varten.

Ja vaikka ilmassa vielä leijui onnettomuuden synnyttämä  kauhun henkäys ja kaikista kuolleista huokui kehotus suruun ja kunnioittavaan vaiteliaisuuteen, saattoi kaikista kasvoista ja äänistä kuitenkin nähdä ja kuulla iloista alttiutta ja herkkää juhlamieltä; sillä kaikissa sydämissä tulvi yli äyräitten uutteran toiminnan yhteisyys ja virkistävä tietoisuus siitä, että nyt oltiin tekemässä jotain äärettömän välttämätöntä, jotakin kaunista ja kiitettävää.

Hermann Hesse: Ihmeellinen viesti toiselta tähdeltä (suom.Aarno Peromies)

JOULURAUHAA

1970-luvun Liipola all night long

Kokemuksesta muutumme todeksi

En suostu enää pelkäämään vuosikymmenen

lapsuutta

koulumatkoja, jotka juoksin vain sen vuoksi, 

että kenkäni olivat erilaiset, toppatakkeja jotka vaihtoivat uhkaavasti omistajaa

sananvapauden luonnetta lamaannuttaa lapsi pois toisten joukosta

pidän esitelmän kouluväkivallasta, se muistetaan koko lukuvuoden

lätäreitä mustia silmiä huutoja niskan takana

sen vuoksi, että minulla rauhaa etsivä moneen suuntaan taipuva kieli
jolle he keksivät mielensä mukaisen värin

aikuisista autioita pimeitä katuja, hiuksiin istutetua vihaa

yläliipola, alaliipola, keskiliipola

mutta älä nyt jumalauta vahingossakaan kerro lempiväriäsi

tää se on se suomen chigago teurastamokaupunki

kolme ja puoli kilometriä keskustaan päin

siellä on vieläkin vaarallisempaa

on huorasuora tai Kopin aula

jos et kuulu heihin kuulut niihin toisiin

sillä johonkin on pakko kuulua

muualle kuin sinisen vihon ruuduttamille sivuille, Uuno Kailaan Karavaaniin, Katri Valan uniin

nyrkkiraudan isku, hampaat kitalaessa, veljen verta valuva suu

asua taloa joka on väärällä puolella mäkeä, väärä numero, toisenlainen isä

joka tervehti jokaista, sillä ihminen on ihminen

ja nämä kaikki ovat hyviä syitä sotkea takiaisilla letitön tukka, työntää ojaan, unohtaa sinne;
sillä pelko jähmettää

En suostu enää piiloutumaan

kirjan kansien väliin, odottaa kirjaston sulkeutumista

vatsanpohjassa oikopolun varjot

takin sisällä kirjoja joita ei ole lupa lukea ja joita on lupa lukea

tai kuuntelemaan pimeässä lankapuhelimen soivan

kuinka pallosalama riehuu, kuinka siirin pyörillä oleva nakkikioski

siirretään ja lihapiirakalla tavoitellaan poliisia

piittaamattomuus: pojat on poikia

en suostu enää valvomaan lähi-öitä.

_

Kuulen mykkiä 

superpallon pompahduksia elementtitalojen pihoilla

sukupolvesta seuraavaan ihmisiä jotka pitävät väkivaltaa oikeutettuna

naamioivat sen sammuneeseen kieleen, mieleen joka ei avaudu

piirtäisin pyöreän auringon

lapsille kokonaisen maapallon, Andien mainingit

tai Suuren Hupsun vapisemattoman käden jäljen

silti on niitä jotka sytyttävät vuosikymmenien vihan, syyttävät

löytävät yhä uudelleen kiven, joka on aina ensimmäinen

Juhlan aika

Rakkaat ja tärkeät LSP-runoilijat, uutterat ihanat runomatkakumppanini
nyt on sitten tiedossa ohrapuurojuhlat kynttilän valossa!

Talo kalliosaarella - Kodiksamia kirjallisuuspalkinto 2013

Vapaa pudotus pyhään

Äänet vaimenevat

pukeudun talviyöhön

maisema pysähtyy hiljaisuuteen

käsittämättömät sanat menettävät merkityksensä

koko syksyn ovellani on 

kolkutellut outo vieras

väittänyt tuntevan nimensä

minä en tunne pyhää, tiedä sen alkua

kuule kaikuja tulevasta, tunnista tuoksuja

pyhä on kehystetty 

se pesiytyy rakenteisiin, kiinnittyy sokeripaloihin ja virkoihin

korkealle kaapin päälle nostettuihin kipsipäihin

kankaisiin jotka liikkuvat tuulen alaisina

myös Sinulle on tarkoitettu pyhä, väittävät

sunnuntaisin kansa kuluttaa lepoa

ajelehtien arpeutuvassa pellavassa kalapuikkojen jäälautoilla

Elias laittoi Marjatan puolukkametsälle, ristusperkele 

Väinämöinen ja tuleva karjalan kunigas

pahat paikat nimettiin pyhiksi

pyhä sanan juuri: piha. Piha. Suljettu piiri. 

Yksityistä ei ole

on parrasvaloja, loisteputkia, kaamoswoltteja, valokuvakulmia

Minä pukeudun talviyöhön ja itken

kadotettua marraskuuta

sen turvallinen valo unohti minut yksin, 

ei satanut maisemaan kiinteä vettä

marras kuoleman kuu kulki ohitse 

ei vaipunut valkoista siniseksi

vain tuskastuneita repaleisia jäänteitä

tuulen vetisesti puukottavia lapsia 

Äänet vaimenevat

ja vaikka kuuntelen

en kuule

/ kuuntelen /

ei mitään jää pyhästä
olemassaolevaa ei ole

sana valuu ulos merkityksistä

 jää vain jakamaton tunne tai kokemus

runo

(c) LealiisaK
1.12. Runomaratonin Cafe Laurell runokahvilaan.

Suomenlaulu

Suomessa ei ole kaupunkeja, on betonia, asfaltiksi muuttuneita
kärrypolkuja, laatikkoja kutsutan taloiksi.

Koti-ihmisiä on paljon, pimeää riittää

monta kuukautta, kylmää vielä pidempään.

Puhutaan kielialueista. Vieraista kielistä.

Kysytään kuka vei kielen. Aukaise suu!

Sydänmaat, avohakkuut, juuri istutettu koivikko, 

siellä missä virran varrella kasvaa lehtikuusi, siellä asuu

shamaaninainen. Mutta ikimetsiä täältä ei löydy

ikijäätä kyllä, se on usein kielen päällä,

ankarat olosuhteet ovat muovanneet sen

kulmikkaaksi, mutta koreaksi, hitaasti lämpiäväksi,

syttyessään palavaksi se on silkkaa sokaistunutta

riehuvaa liehuvaa kielitunnetta

Niin on näillä pitkospuilla runoilijan kuljettava Peltoniemestä
seuraavaan nojattava suopursun tuoksusta suonsilmään.

kärsivästi ja kärsivällisesti, nöyrästi oven karmit kaulassa 

pirunpolskalla mennään ja surumarssilla takaisin tullaan

yöttömän yön rannoilla on runolaulajia, hetken aavaa pintaa
pelkkää haavaa. Järvet, ne ovat metsäjärviä.

Hämeestä on merelle pitkä matka, vieraisiin satamiin.

runo on kaukainen säkeet vieraita

aistit silti äärimmillään

ehkä jokin minussa
tallentaa
johonkin

tämän kesän;  kaiken vajavaisen ja täyden

Nyt tiedän: keksin itseni uudelleen!

          Monta yötä kului keltaista maalatessa, sadelintua kuunnellessa
          ihmetellen: mikä tätä maailmaa oikein riepoo.

          Venytin muistin lankaa, se vasta on venyvä ja kummallinen
          ennen kuin synnyin olin melkein tämän näköinen

       
       

         En olekkaa blodi olen brunette
         en olekkaan lettipää olen lyhyt tukka ja yhä pitenevä tunne.

         Kaikenlaisia sattumuksia olen kokenut, että
         pääsin pisteeseen, josta viiva alkaa muodostua.

        Huvittavinta kuintenkin on, että olen kuvitelleut:
        ristiäisissäni laulettiin Ystävä sä lapsien tai jotain
        sinnepäin, eihän se niin mennyt
        minulle on Valehdeltu kertakaikkiaan
        olen uskonut toisten keksimään
       
        minään. Enää en.

        Sillä olen Päähenkilö
        ja kuulen vieläkin soundin.

Chr:n runosta inspiroituneena

Rankan sateen pimentämänä yönä voisi olla toissaalla,
toisalla voisivat olla muistojen pieksemät pihamaat.

Missä on paikka, joka on itsestä katsottuna jokin muu,
jossain muualla; onko olemaassakaan?

(c) LeliisaK

olet 
kauneus, olemisen muotona hahmottumaton

puhdas kaaos 
säröt versojen kohtaamispaikkoina
tanssin paljaat jalkapohjat

(c)LealiisaK

Runo Lahdessa 28.4.2013

Minulle kerrottiin tarina vangista ja vartijasta
he menivät naimisiin; rakkaus synnytti kauniita jälkeläisiä.
Tämä muisto sydämessäni kuljen tänään harjulla
koko päivän koirine kanssa auringossa kylpien.

Silmitön talvi

joulukuun kaukolämpölasku 498,23 euroa.

Tulkoon vaan järjetön sää

Kun roolivaateet puettiin päälle hinnasta ei sovittu

 vakuutusta ei otettu, kiinnityksiä sitäkin enemmän.

Äiti ei kai noi sun runohommat mee meijän kaikkien yhteisistä rahoista.

Ahkeruutta ei mitata senteissä

eikä runoutta lasketa työn tai merkkien määrässä

meitä ei kylmetä.

Kuule, me ollaan vanha pari, opittiin vanhan maailman tavoille

kellokortti raks raks; onko perheenjäsen tavattavissa

onko vessapaperia

ei mitään uutisia sieltä tulee naapurinlähiö ihon alla paleltaa.

 Jäistä palvilihaa ja ketjujansa vihaa

viet mut kouluun: koira,  peiton alle.

Kuule, ei me oikein opittu sitä eroamista, harvinaista se oli 1970-luvulla

ja alttariparvelta soi, ja soi: tulkoon vaan silmitön talvi

joskus silloin sähkölasku oli 19,20 markkaa.

IHMINEN, OLISITKO TUULI

Antaisitko itsellesi luvan ajatella sattumanvaraisesti?

Minuutti minuutilta pidentyvässä valaistuksessa on pakko kestää

kaaos: jos joku kuvaisi keittiöni joutuisin tositv-ohjelmaan. Briljant. Pääsisin

telkkariin. Maailman epäsiistein keittiö, tai pyykkihuone, lattialauta, koirankuppi.

Miten en muistanut: tämä kaikki pakottaa mieltä, on syntyvien

lauseiden tiellä, kalloa kiertävällä poluilla, pälvipellolla, kuinka kevät on

sekasortoinen järjestystä vailla. Rivo limainen maa, häpeilemätön terroristi,
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.

Olisi armollisempaa, jos talven jälkeen tulisi syksy

valkoisen pimeän turvallisuus saisi hajota lempeästi;  höpöhöpö

antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!

Kuka minussa tahtoo siistin elämän, pitää kiinni aamukahvista ja iltauutisista
nämä juurtuneet nimikkoroolit ovat järjestelmää varten luotija

 tottumus ja järjestys ovat huomaamattomia, kammottavia kita-aukkoja

roolivaatteet painavat jään alle, pohjaan saakka

seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki, 
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.

Jos jäsenet eivät saa tanssia vapaasti ensin ne kolottavat, sitten kangistuvat

 osaisitko, olisitko tuuli joka purkaa jäitä tulvaksi asti

ihmistä, sinua ei ole vakuutettu eikä pakotettu, olet omaan valheeseen sidottu

ja niin vapaa, että sitä ei nukkumatta kestä

siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?

Tuulee niin lujasti että auto liikkuu sammutettuna paikoillaan

tämäkö on se tuuli mistä laulussa kerrotaan, jos niin

miksi kukaan ei ota minua kädestä kiinni

tai seiso auton edessä ennen sillan kaidetta

tuulee ja pidä mua kädestä

Kuuntelin eilen kuolleen miehen päiväkirjamerkintöjä

ja kadehdin häneltä

sairautta, joka ensin paransi

ja sitten tappoi hänet

kova tuuli on Jumalan nauru

Huhtikuun pidentyvässä valossa mikään ei pysy paikoillaan, niveletkin naksuvat

muistan, kun kerroit tämän tuulen tulevan:

avasit karttakirjan ja piirsit ympyrän lyijykynällä

rannikolle pienen kylän kohdalle, tuuli

minut sinulta muuten kauaksi vie

Ilmavirta vinkuu raollaan olevasta auton ikkunasta, minä sen sisällä

ulkopuolisena rakkaudesta joka hipaisi räikeässä valaistuksessa

kuin roskat maata, maatumatta. Niin olit jo pois.

minä tuulessa mukana kuljen

olet kauneus, olemisen muotona hahmottumaton

puhdas kaaos säröt versojen kohtaamispaikkoina, tanssin paljaat jalkapohjat.

FRAGMENTTEJA TIETOISUUDESTA ELI HEIJASTUKSIA TIEDONMUODOSTUKSESTA AIVOISSA

Päähän putoilee vain sattumuksia tai unia


Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.

Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.

Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.

* * *

Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.

Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.

Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.

Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.

* * *
* * *

"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)

Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.

Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.

Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.

Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.

Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -


* * *

Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.

Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.

Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.

Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.

Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.

Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.

* * *

Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.

Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?

Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!

Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.

* * *

Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.


* * *
* * *

Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.

Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.

(keinu-harjoitelma)

kanssasi 

 valkeayönä 

keinumaan

antaudun

kevyesti kesytetty 

kuiskaus & tuuli puhaltaa

ilmavaa hidastaa maata-ilmaa

maa-ilmaa

voi-maa

voi-maa-il-maa

anna  itsesi  minulle

pyydän 

kokonaan

kaipaan

tätä

liikkuvaa

suloista lämpöä lainehtivaa

kolme hetkeä

ei yötä ollenkaan

silmät sormissasi

minä vain, minä ainoastaan

kanssasi keinua saan

    

 kätesi silmäsi  

kuljettaa 

kuin ilmavirta perhosta

sisälle lentoon

lävitse läpikuultavaan


yöttömään

valkeaan

[on kirjoitettava jotain, että vielä joskun pystyy kirjoittamaan jotain]

1.

levitän kasvoille voidetta

odotan, heräisit

kuvittelenko vain

mieli voi maalata
kenen tahansa kädet
levittämään voidetta

talven karhealle iholle
sinun kätesi

kuka minussa

kaipaa voitelua

vesilintujen puhetta

2.

pakkasyönä
astuin vesilätäkköön

virtaan yhä

PYHÄ KOLMINAISUUS

Aistien puhe
on lihan

minä tulen ja tahdon

syö minut heti ota tämä

kärsimys pois.

Tunteiden puhe 

on hulluuden

kaivo ihana sukeltaa

rakastettuni on 

ainoa kaunis.

Järkien puhe

valaa lihan muottiin

ojentaa tunteen pois omastaan.

Mahdoton yksi.
Yhtälö.

Minulla ei ole
toista
sinua.

Teen tehosekottimella marjajuomaa 

laitan koristeeksi kirsikankukat japanin

nautittuani

katselen katossa liikkuvia varjokuvia

selälläni

pohdin ajan määreitä

pian

eilen

kohta

huomenna

ilman numeraaleja aika on tila 

hetken - tie on kevyt 

aamulla lumiaruan kolahduksiin

silmällistäkään ei kello jo 4.30. 

fysiikan lait muttumattomina: pysyn aina pikkusiskona

onko tätä ikävää pakko kantaa hautaan saakka

yön varjot eivät   vähene  ne muuntuvat       tunnistettaviksi

niin kuin lumiauran kolahdukisiin turvalliset äänet läpi sikeän unen kuin vanhan isekelmän: pysy aina - veljenä siskona,   pysy[t] minussa sekä

veriketjussa
että

kesäkeinussa

lumilinnassa

äänikuvina iskelmäradion taajuudella