Verkkaisesti kukko askeltaa kylästä kylään 

veräjätä veräjälle varpaiden väleissä valo.

Askelmat vanhat peittävät sakea sade luminen 

kukolla kruunussan kajo heltassaan huomisen kaiku.

Ihan vain huvin vuoksi on Ihminen täällä olemassa:

Tähän ajatukseen jos suostut niin lepäät, laulat, lennät.

ihmisellä on siivet, hän vain ei tiedä sitä.

Työntäisit jalkasi multaan, kyyneltäisit jokia

sydämessäsi ilo maan tuoksun tuoreudessa.

Suostuisit nyt. Et koskaan olisi myöhässä

aina ajallasi, vain oikeassa paikassa.

Luottaisit. Huvin vuoksi!

Hymyilisit hänelle kun vastaan tulisin minäkin,

muuten vain, kiirehtimättä minnekään.


* * * * *

Koivu ja tähti

Vanhan talon pihassa kuuntele koivua

se kertoo kaiken mitä tarvitsee tietää

pohjoisessa lumen ja taivaan liitto

heijastus kirkkaampi kuin heinäkuun yö

pihakoivu säilöö lehtivihreää luissaan

niin kuin ihminen muistia sielussaan.

Suora aloittaa kierron taipuu 360 astetta

täydellinen muoto niin kuin yksi tunti

toisiinsa limittyneet vuorokaudet viikot kuukaudet

valon ja pimeän vuorottelua kantavat vuodenajat.

Pohjantähti katsoo koivua, näkee kauneuden

monessa eri puvussa, se on aina sama.

(c) Lealiisa Kivikari

TALO KALLIOSAARELLA ILMESTYY 2.2.2013 LAHDEN KIRJAMESSUILLA

Päiväkirjamerkintöjä

Jeesus erotettiin kirkosta. Niin meistä tuli kiertolaisia, päästiinpä
siitäkin pimeydestä, hän huokaisi. Meillä on suora yhteys ilman
Nokiaa, onnkesi ei siihenkään tarvinut tukeutua, kurssi on
koko ajan laskeva. Me mennäporskutetaan! Usein on mutkaista:
jyrkkää, loivaa ja viluttaa, mutta osataa me laulaa lujaa ja rukoilla.

Me taidetaan Sirkan kanssa tuntea sama Jeesus

"Jeesus se kulki hyräillen tietä pitkin: tili tuli tili meni, tuo tyhjätasku" tai

",että piispa onkin hattupäinen jätkä. Ei yhtään naurata."
"Jeesus kuule, sinä kirveellä veistetty mies, johon muovikassi ripustettiin jälkeenpäin."

Vaan eihän Jeesus koskaan ole sama! Ei sitä koskaan tunne, tunteeko itsensä.
Hei älä koskaan ikinä muutu, koskaan et muuttua saa - puistattaa, ajatukskin.
Ei kenellekään ole sama edes yksi sana saati kokonainen lause. Ihminen.
Hetki. Jokainen itsensä kautta kokee ja vastaanottaa.

Kyllä ihmisen on jotain lupa tässä maailmassa omistaa

edes itsensä. Sellaisena kuin itse tahtoo. Vaikka väittävät mitä
tahansa herätysliikkeen verenpesijät tai paavin kassaholivenvartijat ja
hehän väittävät, väittelevät, väistävät! - uskoo heihin kenen
on pakko, sen joka ei omaa uskoaan todeksi elä. 

Minulla on minun Jeesus. Sipuli: monta kuorittua kerrosta itkun ja naurun 

sekoitusta, elettyä runoa, saarnattua, kirjoitettua. Kyyneliä ytimessä, pelkkää vettä.

Päiväkirjamerkintöjä

 Minä, Risto ja Sirkka


Mitenkä se nyt oikein on, aika ja paikka, ja miksi yhä useinmiten palaa
samoihin säkeisiin, vuosienkin kuluttua, onko se niin, että mikään kuitenkaan
ei muutu, vaan toistuu kertautuu monistuu kopioi itse itseään.

Mutta sano sinä, jos paremmin tiedät. Kukaan ei toinen naurata kuolemaa
päin naamaa niin kuin Sirkka. Toinen ei kukaan saa kehitettyä kukasta ja
sen katseesta elämän mittaista filosofista lausetta kuin Risto.

Ja heidän säkeitään minä rakastan! Jotain on pysyvää tässä muutoksen
kourassa. Maailmassa, marraskuussa, kalmankuussa, puussa, suussa
muutama runosäe ja sitten vain reippain mielin koirien kanssa lenkille.


* * *

(Ja onhan niitä muistakin. Tämänkin hämärän olemme kadottaneet.
Vasta tammikuussa se on sininen. Katulamput syttyy soita kiraraa.
Talo on hiljainen, vain koirien tassutus, leikki kuonosta toiseen, punaiset posket.
Kalakeitto kohisee. Haukkumatta paras.)

päiväkirjamerkintöjä

 Kellonsoittaja ja kallonkutistaja

Sirkka jaksaa kuolemasta kirjoittaa, ehkä ei ole vaihtoehtoja

häneltäkö minä sen opin, harmaan viileyden jota puen ylleni, ei sentään

kyllä sen elämä opetti ihan itsekseen aikaa kuluttamalla.

Kellonsoittaja ja kallonkutistaja. Torstaisin kello 12 kuljen

Marianpuiston lävitse ja samaan aikaan aina Ristinkirkon tornista soi:

vainajia kuulutetaan: k u o l-l l l-u uuut---k u o l-l l l-u uuut---jne.

Kalloa pitäisi laajentaa, näkisi ja kokisi joskus muutakin kuin

napansa keskellä vatsaa. Kuka keksi sellaisen nimen alunpitäen

kuin kallon kutistaja, sehän kuulostaa lobotomialta.

Ja minä kannan Nousevan auringon taloa kassissani

en odota valoa, kuljen karmit kaulassa, lasit ovat ikkunoista

vaihdossa, ilmavirta kulkee ja on kivakiva hengittää.

Marraskuu Lahessa

Olen kummastellut, missä kaikki lahtelaiset ovat
kuljeskellut vieläkin tyhjempiä katuja lauantaina, keskiviikkona
sama se minä päivänä, autius on liki ja läsnä siellä
mitä on ennen puheissa sanottu keskustaksi.

Sitten tytttäreni vei minut Helsingin vanhan tien varteen,
ei edes Hesaan asti, vaan Kotipokin vieressä olevaan
suureen halliin, jonka nimi on lanttila, kirpputori, siellä
oli niin paljon ihmisiä, että paniikkihäiriöni varisutti hiukan
vaan oli hetkessä ohitse, sillä siellä oli Turkan Sirkkakin.

Mitä me oikeastaan kirjastoilla, kirjakaupoilla. Onhan meillä lanttila.
Mitä me keskustalla, onhan meillä vanha tie ja uusi Helsinkiin.
Mitä me tästä kirotusta loskasta piittaamme, kylteistä: ei talvikunnossapitoa
luistolla on ennenkin täällä - latujen ja hyppyjen kaupungissa menty.

Sitten piti vielä mennä osatamaan uudet housut, kun vanhat repesi
juuri kun tyttö istahti autoon. Panikkihäiriöni varisutti: kauppakeskukseen(ko)
eikö tämä jo riittäänyt. Vaan muistin kantavani kassissa Nousevan auringon
taloa. Niin me Sirkan kanssa istuttiin Sinuhessa, piilossa rivien välissä
sillä aikaa, kun tyttö osti housut. Niin että mitäpä me oikeastaan
valitetaan pitkistä pimeistä illoistakaan, kun voi lämmitellä kolmella lantilla
runokirjan valossa.

päiväkirjamerkintöjä

 

kohti talvipäivänseisausta

nälkiintynyt kettu syö lumienkelin siivet

pohjoinen tuuli rikkoo hangen
omakuvan, kukko
askeltaa runoilijan pimeään pesään

pakanalliset tulet sytytetään
enää ei rukoilla, uskotaan

ne tuovat valon takaisin
kolmantena päivänä. 

Verannan pöydällä varjot koivun oksista kypsän kesän levoton liikehdintä

tuuli ravistelee varjoviivoja, pilvet painavat, mutta eivät antaudu satamaan.

Katsot käsiesi sokkeloista nuottiviivastoa solisluiden alapuolella vuosirenkaat

pöytäliinan helmoissa ei ole painoja, maalipinta hilseilee kuin kätketty kaipaus.

Kielellistä, rakkaudesta

On veden runoja sekä metsän. 

Ja runoilijoita, jotka ovat sekä että.

He eivät kulje lävitse, vaan syvälle pintojen alaisiin.

Metsän aukoton tila, talot rakennettu toiselle äärelle

tai minne sattuu;  ovet unohdettu. 

Pelkkää vihreää seinää, kosteaa ikkunaa, sinistä kattoa.

Vesi nousee maasta kuin sanat ja säkeet. Metsälammet. Pulppuavat.

Merien äänettömät pimeät pohjat. Runot puhuvat itsensä näkyväksi

Juurakon hurja haju, mesiangervon viettelevä tuoksu. 

Aina jokeen hukkuu sanoja ja lauseita, ei ole mitään syytä pelastaa.

Nuolen suolaa poskiltasi. Haltioituminen imaisee varjoa myöden.

Sinä olet kuuma ja silmiesi takana siniset holvit, enkeleillä jousikvartetti.

Metsä soi kuin kyyneleet, jotka eivät ole ilosta eivät surusta

vaan valuvat kaikkeuden reunoilta -

Minua
aamu venyttää niin pitkäksi että
näen liikkeen sivusta, en ylety suuntaan jossa
autot ajavat monessa jonossa haisee pahalle pako-kaasu
bussin ikkunan takana totisia reppumatkailijoita, a-b-a-b, opitko mitään

Kenen kannalta on toivottavaa mennä nopeasti, näytellä oppivansa
kysymykset eivät jouda ulos saakka - aina ennenkin näin ei toisin päin
ruoka ei sula oksettaakin, ilme vain on värähtämätön

Kuka
vaihtoi meidät toisiksi, kireä otsa ei sano suupielet korvien tasalla,
varkokaa! värähtämästä, venyvät silmäni eivät epäile
saattaa räjähtää, kuvannollisesti, vain, muuta ei voi:

on monia maita joissa runoilijoita kuulustellaan muuallakin kuin
hoitolaitoksissa.

(tiedostojen kätköistä)

Yön pisarat eivät jäätyneet vaan puhkesivat aamulla
soimaan vuorenkilpien lehdillä.

Taivaan siniharmaat helmat hipovat
vihreää tanssimattoa, sävyt heijastavat

valoa,

ihmisen uskosta huolimatta

yhä uudelleen

kaiken pimeän lävitse virtaavaa

riemua.

Mä vihaan farkkuja ja ihmonmyötäistä t-paitaa

Mä vihaan naistenlehtien diettiohjeita 

Mä vihaan valtion lautasmallia

Mä vihaan ruokaohjelmia, puutarhaohjelmia, sisustusohjelmia

Mä vihaan trimmaamista, vahausta ja wokkausta

Mä vihaan miestenlehtien asentosuosituksia

Mä vihaan liian pitkiä hihoja ja liian löysiä vyötärömittoja

Antakaa mun jo herrantähen olla rauhassa!

Mä vihaan rintaliivejä ja stringejä
Mä vihaan sovituskoppeja ja alemyyntejä ja salaattikastiketta rinnuksilla

Mä vihaan kevyttuotteita ja e-koodeja, ja  puk-koodeja, salasanoja

Mä vihaan trimmattuja ok-talojen pihoja ja viisvitosten posliinipilluja

Mä vihaan palvelunumeroita: sano jotain muuta

Mä vihaan liian pitkiä lahkeita ja liian pitkiä hameita

Herrantähen! Antakaa jo!

Mä vihaan pitkäaikaisvuodeosastoja keinotekoisesti pidennettyä elämää

Mä vihaan uhkakuvia ja pelkoa lietsovaa mediatööttiä, soopaa, roskaa, paskaa

Mä vihaan hammaslääkäripäivystystä, koko hammaslääkäriä

Mä vihaan suomalaista lukutaidottomuutta lyhytnäköisyyttä tylppäkielisyyttä

Mä vihaan suosituksia, maanituksia, kieltoja, käskyjä, uhkauksia ja uhrauksia

Mä vihaan sitä, kun en osaa ees kunnolla vihata!

Antakaa olla

ihminen

Mä haluun kulkea nakuna, juosta niityllä, sukeltaa

järveen ja mereen, karvoineni päivineni

Mä haluun olla hiljaa, tuojottaa taivaanrantaa

lukea puiden runkoja, lähettää telepaattisia viestejä

Mä haluun avaruuteen ja mä haluun kalliolle, kukkulalle, metsäpolulle

Mä haluun pois näistä vaatteista ja rooleista

Mä haluun!

Antakaa Olla jo

pelkkä -

Kaunista Juhannusaikaa lukijoille ja kirjoittajille

Valokuva: Lasse Kantola / Lintu ja Aurora

toivoopi Lealiisa

En tunne lintuja - kuka lintu tämä on?

Ihmisen tunnen, hän on tyttäreni.

Sinilintu-siipinen, siitä tulee äitivainaa mieleen.

en tahdo vanhentua Lahessa

isoisää etsimässä

sunnuntaiaamu
maito on hapantunut
naapuriin on mentävä
lainamaitoa
minä pääsen naapuriin
mies ja lapsi pääsivät sri lankaan
toinen lapsi pääsee kreikkaan
minä pääsen naapuriin
mistä tuntee sunnuntain
runoilijan lainamaidosta
suomalaisen kirjailijant
keskiansiot ovat 2000 euroa vuodessa
juha siro pääsi espanjaan
minä pääsen keittiöön ja pihalle
vatsasta kohoaa kurkkua pitkin
iso kimpale
minä pääsen sairaalaan
ajamaan isoisän parran
koko suku oli
isoisää etsimässä viime viikolla
paasilinna ei ollut asialla
vaan murtunut terveydenhuoltojärjestelmä
isoisä löytyi yhdeltä käytävältä
suuresta rakennuksesta
kukaan ei tiennyt kenen isoisä hän
oli, liekö kenenkään, tietokone ei
kertonut, mutta pojantytär oli sitkeä
kiersi kaikkia suuria rakennuksia
joissa lemusi paska ja käsidesi
meni rohkeasti ja julisti
tämä on minun isoisä
ja niin löysi isoisäkin hetkeksi
itsensä, unohti jo toisessa hetkessä
mutta pojan tyttärellä on terävä
muisti ja kieli, niin isoisä löytyi turvaan
miksi niin pientä isää sanotaan isoksi
minä en tahdo vanhentua Lahessa
täällä heitetään keuhkokuumeiset potilaat
kadulle ja ne jotka eivät muista mitään
kyyditään Levon krematorion taakse
miettimään: mitä tuli tehtyä, kun et kertonut oikeaa osoitetta
mistä tuntee sunnuntain
vierailuaika on aivan sama
ja nyt saan kahvin lainamaidolla
sunnuntain taivas on tyhjä
minä pääsen taivaaseen
sanoi isoisä
mutta ei vielä lähtenyt

Tuuli lennätti omenankukkien terälehtiä
keskiviikkona, torstaina

perjantaina tyhjät puut

odottaminen on pitkä
kukkiminen lyhyt

surettaa kalliohuntu, hän
heitti jo laahuksen

jos unikot jäisivät mukuloille
aika seisahtaisi edes tunniksi

vasta alkava kesä
olisi alkava -

Lealiisa Kivikari 2012

Anna kuvan viedä, ja sanojen soljua. Löytyykö kuvaan runoa/mietettä/ajatusta. Odotan mielenkiinnolla.

Forget me not 2

Toukokuussa kalliohuntu varisti kukkansa.

Muistiin jäi tuoksu. 

Pimeässä mustarastas laulaa

kuiskaa sininen matto omenapuiden alla: forget me not.
-
Ja kahta päivää myöhemmin 
omenapuiden kukat 
laskeutuvat
siniselle tanssilattialle
kuin luonnollinen hengitys tai uni
edelleen
keltanokka, kultainen
laulaa, laulaa, laulaa.

Kotipiha 2012

Forget me not 1

Jokaisen kadun kulmassa

silmäkulmasi

tien poskella silmiesi 

pisara.

Jokaisen kevään linnulla 

laulusi

niittykukan ehdottomuudella

nimesi.

(Julle-veli 1953-2005)

Lealiisa Kivikari: Väinämöisen veneretki halki linnunradan 2012

Toukokuun ohut hämärä, pian kukkivat

varjot, västäräkin pyrstösulat piirtävät

kirjaimia pihanurmella; odotuksen

venyviä aakkosia, jotka putovat

vuosikymmenten lävitse.

Lealiisa Kivikari: Yksityiskohta maalauksesta
Talo Kalliosaarella 3 / 2012

Yksityiskohta maalauksesta: Talo Kalliosaarella 2 /Lealiisa Kivikari 2012

    On vain saari saaressa

Vensisangot on nostettu kumolleen saunaan

matot rullattu ja viety kamariin, ainoa ääni

on ujeltava tuuli

se korjaa mukaan mitä tielle sattuu: 

sulkia, muistilappuja, pikkulintujen varpaita.

aamuisin kallion kupeissa on jäävettä

metsän reunassa helmiä

puolukan varvuissa kirpeitä muistoja.

Hämärässä maistuu kylmä

punainen, huulet rohtuvat 

mitä syvemmälle marraskuu syö silmiä.