Kielellistä, rakkaudesta

On veden runoja sekä metsän. 

Ja runoilijoita, jotka ovat sekä että.

He eivät kulje lävitse, vaan syvälle pintojen alaisiin.

Metsän aukoton tila, talot rakennettu toiselle äärelle

tai minne sattuu;  ovet unohdettu. 

Pelkkää vihreää seinää, kosteaa ikkunaa, sinistä kattoa.

Vesi nousee maasta kuin sanat ja säkeet. Metsälammet. Pulppuavat.

Merien äänettömät pimeät pohjat. Runot puhuvat itsensä näkyväksi

Juurakon hurja haju, mesiangervon viettelevä tuoksu. 

Aina jokeen hukkuu sanoja ja lauseita, ei ole mitään syytä pelastaa.

Nuolen suolaa poskiltasi. Haltioituminen imaisee varjoa myöden.

Sinä olet kuuma ja silmiesi takana siniset holvit, enkeleillä jousikvartetti.

Metsä soi kuin kyyneleet, jotka eivät ole ilosta eivät surusta

vaan valuvat kaikkeuden reunoilta -