Toisena pääsiäispäivänä istun Joutjärven-järven rannalla.
Jo tunnin olen istunut ja lukenut Szymborskaa.
Jäät järvestä katoavat huimaa vauhtia;
lämmintä on yli kaksikymmentä astetta. Yhden runon
lukemisen aikana jääpeite kutistuu metrin, kaksi.
Muutamia lämmöstä nauttivia on rannalla,
jotkut verryttelevät jo sulkapallon parissa.
Kymmenkunta nuorta leipäilee laiturilla,
ihan hiljaa, kumma kyllä.
Sorsia ei näy, pari lokkia torkkuu jäätiköllä,
joka uhkaa kadota niiden alta.
Auringon laskiessa
jää on kadonnut jo puoliväliin järven pinta-alasta.
Ja nyt - lokit saapuvat istumaan, kirkumaan kuin
ilkkumaan jään viimeistä reunaa.
Kesäkuun toisena päivänä, kesän ensimmäisen
hellepäivän jälkeen palaan lukemaan Szymborskaa rannalle.
Nyt vasta, näin pitkään meni
ennen kuin olen edellisestä kerrasta toipunut. -
Nurmikolla on muutamia kymmeniä auringonottajia.
Lapset ja nuoret melskaavat jo vedessä.
Joku aikuinenkin uskaltautuu veteen, kuin
ystävälleen, naapurilleen karaistuneisuuttaan osoittaen.
- Kyllä oli kylmää, sanovat ja hymyilevät.
Luen vielä jonkin aikaa.
En saa Szymborskaa tänäänkään loppuun luetuksi,
tuskin koskaan saan.
Auringonlämpö painaa silmäluomia.
Kahvikioski ei taida vielä olla auki, sillä
koululaisten lomat alkavat vasta ensiviikolla.
Juuri äsken lähetin ystävälleni tekstiviestin, jossa kerroin
hänen aivan selkeästi puuttuvan rannalta.
Hän ei vastaa. Ymmärrän sen, koska hänestä on
aivan ilmiselvää ettei hän ole täällä. Sitäpaitsi -
ei hänen tarvitse. Hän on Szymborskansa lukenut,
ilmankin tätä rantaa, jo heti
lumien sulettua.
