Annan elonmerkin Lainanpäivän kunniaksi

Kiitos tosiaan kunniasta liittyä luovaan joukkoonne ja anteeksipyyntö suuresta hiljaisuudesta. Lupaan yrittää ryhdistäytyä.

 Ja sitten asiaan eli vastaan huutoon runolla. Tai oikeastaan kahdella...

Valkeus!

Taivas peittää avaruuden.

Hengitys usvana ilmassa

ääretön minussa.

Pakkanen kiristyy, luulen.

Järveltä kuuluvat valaiden äänet.

Kuu piirtää ympärilleen haloa
peilaa silmiini, hyyhteiseen veteen.
Minun magneettikenttäni lumessa,

 pieni maailmaa vastaan.


Jossain kaukana, 
saaressa tai vastarannalla välkkyy,

 pilkehtii aaltoliikettä.
Akselini siirtyy

kohti pistettä, josta viime kesänä lähdin:
Pidempi päivä, vähempi uni,
vaikka maailma on vielä tumma ja sininen,
ajatuksiin virtaa kirkasta valoa, säteitä
kuin suoraan kiertolaisen kasvoilta.


Pysähtyisin radalleni, ottaisin ajasta kiinni,

jos en rakastaisi askelten ääntä, juuri nyt
niin kuin vain kuusiasteinen pakkaslumi narisee
hiekka kuin kanelia valkealla tiellä.