Ja sitten asiaan eli vastaan huutoon runolla. Tai oikeastaan kahdella...
Valkeus!
Taivas peittää avaruuden.
Hengitys usvana ilmassa
ääretön minussa.
Pakkanen kiristyy, luulen.
Järveltä kuuluvat valaiden äänet.
Jossain kaukana,
saaressa tai vastarannalla välkkyy,
pilkehtii aaltoliikettä.
Akselini siirtyy
Kuu piirtää ympärilleen haloa
peilaa silmiini, hyyhteiseen veteen.
Minun magneettikenttäni lumessa,
pieni maailmaa vastaan.peilaa silmiini, hyyhteiseen veteen.
Minun magneettikenttäni lumessa,
Jossain kaukana,
saaressa tai vastarannalla välkkyy,
Akselini siirtyy
kohti pistettä, josta viime kesänä lähdin:
Pidempi päivä, vähempi uni,
vaikka maailma on vielä tumma ja sininen,
ajatuksiin virtaa kirkasta valoa, säteitä
kuin suoraan kiertolaisen kasvoilta.
Pysähtyisin radalleni, ottaisin ajasta kiinni,
Pidempi päivä, vähempi uni,
vaikka maailma on vielä tumma ja sininen,
ajatuksiin virtaa kirkasta valoa, säteitä
kuin suoraan kiertolaisen kasvoilta.
Pysähtyisin radalleni, ottaisin ajasta kiinni,
jos en rakastaisi askelten ääntä,
juuri nyt
niin kuin vain kuusiasteinen pakkaslumi narisee
hiekka kuin kanelia valkealla tiellä.
niin kuin vain kuusiasteinen pakkaslumi narisee
hiekka kuin kanelia valkealla tiellä.
Hienoa, hyvä Jenni. Ja siitä sitten vain uutta laulua eetteriin, omaa tai valaiden.;) Kiitos.
VastaaPoistaOlé! Sieltä hän saapui, magneettikentästään, siirtyi akseliltaan kuun halon läpi.
VastaaPoistaÄlä pysähdy radallesi, anna mennä.
Runo on paisunut kahdeksi (?) siitä kun sen viimeksi luin, sopivat yhteen nämä talvisiskokset, lienetkö ne alunperin yhteen tarkoittanut.
"hiekka kuin kanelia"...hih, hyvä havainto!