28.4.2013 Lahti
Felmannin pellon muistomerkin ihmiset
näkivät tänään
kuinka halasimme, katsoimme silmiin, huusimme. äiti!
Sanon vielä tämän: Anteeksi!
HARJUJEN VÄLIIN VIRITETTY RAJATON JA VAPAA RUNOILEVA YHTEISÖ. RUNOUTTA VUODESTA 2009 ALKAEN.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
Fellmanin pelto
.
Vankileirinkin siemen itää
kadonneen leipäpalan ruista
kevät,
ompi
ompi selkäni ranka kylmä
ja musta
läpi ohut vaahteran juuri
tunnustelee
marraskesiä, iskevä raekuuro
! Äiti !
.
Vankileirinkin siemen itää
kadonneen leipäpalan ruista
kevät,
ompi
ompi selkäni ranka kylmä
ja musta
läpi ohut vaahteran juuri
tunnustelee
marraskesiä, iskevä raekuuro
! Äiti !
.
lauantai 27. huhtikuuta 2013
KOIRIEN PASKAT ULVOTTAVAT YLEISÖNOSASTOJA
vuodenaika väärissä vaatteissa
pihtaa pilvimekkonsa kätköissä aurinkoaan
PongJangin poika diktaattori kiukuttelee maailmalle
vankileirinukkekodin kidutetuista luista
kokoon liimatut ohjukset erektiossa
lännenmies toivoo mahdollisen aktin alkaissa
niiden laukeavan maailman suurimman museoarmejan
omaan käteen
yhdistyneidenkansakuntien hississä karkaa pieru
erityisyksikkö hälyytetään paikalle tuulettamaan
koulunpiha muistuttaa karmanlaista
roolini on hampaaton vahtikoira
joka neuvoo yhteenlakskuissa
jakolaskuissa ja kertotaulussa
miestenalut tulinentippa valuu nenänpäästä
jumala on tuunattu neliveto
joka pauhaa suppareien välityksellä
Petri Nygårdin Klamydia kielellä
ja teinitytöt angstaa ja kikattaa
päivä päivältä valmiimpina
murtautumaan miesten sydämmiin
tien toisellapuolen
mykkä teollisuushalli
nurkalla vettä vuotavan räystään alla
trukki kerää ruostetta
rautaputkien pinot palavat punaruskeina
kiireettömän korroosion kiirastulessa
kaipaus takaisin voittaa ei enää koskaan takaisin ajatuksen
paskaisiin ja rasvaisiin hommiin
hikiotsalla toisten murrettujen sielujen kanssa
odottaen suu napsuen vetisiä viikonloppuja
nuorten naisten ihastumisia
jotka haalistuvat kusella käynnin aikana
pelkäksi humionhakuisuudeksi
ja yksinhuoltajaäidit tovovat
sinun siittävän vielä yhden lisää
hylkäävän heidät tai ohi jyskyttävän elämän
helpotuksen kielletyt hedelmät
kissa vilkaisee taakseen kadoten pihan roskiksien taakse
Rauta Rouva makaa viimein hiljaisena arkussaan
haudatkaa pääalaspäin hyljättyyn kuiluun
kaivosmiehet kohottavat kaatoryypyt
työvoimatoimiston jonossa ei jaeta bonuksia
pukuihin puetut parasiitit
kantavat kurjuuksiamme salkuissaan
Bostonin maratonilla räjähtää
pistää pahan kiertämään
koirien paskat ulvottavat yleisönosastoja
saastaiset tienpientareet odottamassa
leskenlehtien keltaista maihinnousua
Kirjoita runoni Tee
teekupissa
tummansininen ilta
ja yöstä karannut kajo
samettinojatuolillani
kuu sulaa
matkustan unessa aamuun
koko ajan hereillä
keskiviikko 24. huhtikuuta 2013
Silmitön talvi
joulukuun
kaukolämpölasku 498,23 euroa.
Tulkoon vaan järjetön
sää
Kun roolivaateet puettiin
päälle hinnasta ei sovittu
vakuutusta ei otettu, kiinnityksiä sitäkin
enemmän.
Äiti ei kai noi sun
runohommat mee meijän kaikkien yhteisistä rahoista.
Ahkeruutta ei mitata
senteissä
eikä runoutta lasketa
työn tai merkkien määrässä
meitä ei kylmetä.
Kuule, me ollaan vanha
pari, opittiin vanhan maailman tavoille
kellokortti raks raks; onko perheenjäsen tavattavissa
onko vessapaperia
ei mitään uutisia
sieltä tulee naapurinlähiö ihon alla paleltaa.
Jäistä palvilihaa ja ketjujansa vihaa
viet mut kouluun:
koira, peiton alle.
Kuule, ei me oikein
opittu sitä eroamista, harvinaista se oli 1970-luvulla
ja alttariparvelta soi,
ja soi: tulkoon vaan silmitön talvi
joskus silloin sähkölasku
oli 19,20 markkaa.
IHMINEN, OLISITKO TUULI
Antaisitko itsellesi luvan ajatella sattumanvaraisesti?
Minuutti minuutilta pidentyvässä valaistuksessa on pakko kestää
kaaos: jos joku kuvaisi keittiöni joutuisin tositv-ohjelmaan. Briljant. Pääsisin
telkkariin. Maailman epäsiistein keittiö, tai pyykkihuone, lattialauta, koirankuppi.
Miten en muistanut: tämä kaikki pakottaa mieltä, on syntyvien
lauseiden tiellä, kalloa kiertävällä poluilla, pälvipellolla, kuinka kevät on
sekasortoinen järjestystä vailla. Rivo limainen maa, häpeilemätön terroristi,
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.
Olisi armollisempaa, jos talven jälkeen tulisi syksy
valkoisen pimeän turvallisuus saisi hajota lempeästi; höpöhöpö
antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!
antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!
Kuka minussa tahtoo siistin elämän, pitää kiinni aamukahvista ja iltauutisista
nämä juurtuneet nimikkoroolit ovat järjestelmää varten luotija
tottumus ja järjestys ovat huomaamattomia, kammottavia kita-aukkoja
roolivaatteet painavat jään alle, pohjaan saakka
seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki,
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.
seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki,
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.
Jos jäsenet eivät saa tanssia vapaasti ensin ne kolottavat, sitten kangistuvat
osaisitko, olisitko tuuli joka purkaa jäitä tulvaksi asti
ihmistä, sinua ei ole vakuutettu eikä pakotettu, olet omaan valheeseen sidottu
ja niin vapaa, että sitä ei nukkumatta kestä
siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?
siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?
tiistai 23. huhtikuuta 2013
Tuulee niin lujasti että auto liikkuu sammutettuna paikoillaan
tämäkö on se tuuli mistä laulussa kerrotaan, jos niin
miksi kukaan ei ota minua kädestä kiinni
tai seiso auton edessä ennen sillan kaidetta
tuulee ja pidä mua kädestä
Kuuntelin eilen kuolleen miehen päiväkirjamerkintöjä
ja kadehdin häneltä
sairautta, joka ensin paransi
ja sitten tappoi hänet
kova tuuli on Jumalan nauru
Huhtikuun pidentyvässä valossa mikään ei pysy paikoillaan, niveletkin naksuvat
muistan, kun kerroit tämän tuulen tulevan:
avasit karttakirjan ja piirsit ympyrän lyijykynällä
rannikolle pienen kylän kohdalle, tuuli
minut sinulta muuten kauaksi vie
Ilmavirta vinkuu raollaan olevasta auton ikkunasta, minä sen sisällä
ulkopuolisena rakkaudesta joka hipaisi räikeässä valaistuksessa
kuin roskat maata, maatumatta. Niin olit jo pois.
minä tuulessa mukana kuljen
olet kauneus, olemisen muotona hahmottumaton
puhdas kaaos säröt versojen kohtaamispaikkoina, tanssin paljaat jalkapohjat.
lauantai 20. huhtikuuta 2013
Humiseva
Helmoissa humiseva harju
maasta työntyvät nutturat
huhtikuun jyrkänteellä
aina yhtä järkähtämättömät
katsovat luottavaisina kesään
kuusen kampaamat tuulet
sekoittuvat
torstai 18. huhtikuuta 2013
Ällistynyt
mutta tuo pihapihlajamme
leveäkoura
mantelisuu
vielä vastasyntyneen
ällistynyt katse
silmuissaan
torstai 11. huhtikuuta 2013
Paitasi
Paitasi ja pyyhkeesi
ovat nyt pestyt
- ne ovat pelkät
kuoret -
Sinun täytyisi nyt
tulla, puhua. olla
Antaa tahrojen
puhtaudelle
sisältö ja muoto
lauantai 6. huhtikuuta 2013
Kertomus
Keväällä joki tulvii
aistit räjähtävät pajunkukissa
kävelet rannalla
pakahdut puskista;
kylmät huoneet
lämpiävät hitaasti
aamuaurinko,
toinen peilissä
kävelet,
pöytään on katettu vaatimaton aamiainen
teekupit
kilkahtelevat ristiin
kirkassointisesti
ulkona lintu pyrähtelee sähkötolpasta puuhun
(aamiaisen jälkeen
kertomus jatkuu)
Päivällisen aikaan
pyydystän tulen
paistettua kalaa ja haudutettua nokkosta
talo on jo lämmin
aamuisin
ritsautamme makeasti
lätäkön kannet
FRAGMENTTEJA TIETOISUUDESTA ELI HEIJASTUKSIA TIEDONMUODOSTUKSESTA AIVOISSA
Päähän putoilee vain sattumuksia tai unia
Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.
Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.
Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.
* * *
Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.
Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.
Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.
Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.
* * *
* * *
"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)
Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.
Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.
Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.
Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.
Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -
* * *
Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.
Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.
Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.
Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.
Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.
Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.
* * *
Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.
Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?
Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!
Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.
* * *
Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.
* * *
* * *
Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.
Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.
Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.
Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.
Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.
* * *
Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.
Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.
Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.
Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.
* * *
* * *
"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)
Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.
Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.
Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.
Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.
Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -
* * *
Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.
Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.
Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.
Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.
Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.
Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.
* * *
Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.
Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?
Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!
Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.
* * *
Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.
* * *
* * *
Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.
Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)