28.4.2013 Lahti

Felmannin pellon muistomerkin ihmiset
näkivät tänään
kuinka halasimme, katsoimme silmiin, huusimme. äiti!

Sanon vielä tämän: Anteeksi!

Fellmanin pelto

.
Vankileirinkin siemen itää
kadonneen leipäpalan ruista

kevät,
ompi
ompi selkäni ranka kylmä

                              ja musta

läpi ohut vaahteran juuri
tunnustelee
marraskesiä, iskevä raekuuro

! Äiti !
.

Runo Lahdessa 28.4.2013

Minulle kerrottiin tarina vangista ja vartijasta
he menivät naimisiin; rakkaus synnytti kauniita jälkeläisiä.
Tämä muisto sydämessäni kuljen tänään harjulla
koko päivän koirine kanssa auringossa kylpien.

KOIRIEN PASKAT ULVOTTAVAT YLEISÖNOSASTOJA

vuodenaika väärissä vaatteissa
pihtaa pilvimekkonsa kätköissä aurinkoaan
PongJangin poika diktaattori kiukuttelee maailmalle
vankileirinukkekodin kidutetuista luista
kokoon liimatut ohjukset erektiossa
lännenmies toivoo mahdollisen aktin alkaissa
niiden laukeavan maailman suurimman museoarmejan
omaan käteen
yhdistyneidenkansakuntien hississä karkaa pieru
erityisyksikkö hälyytetään paikalle tuulettamaan

koulunpiha muistuttaa karmanlaista
roolini on hampaaton vahtikoira
joka neuvoo yhteenlakskuissa
jakolaskuissa ja kertotaulussa
miestenalut tulinentippa valuu nenänpäästä
jumala on tuunattu neliveto
joka pauhaa suppareien välityksellä
Petri Nygårdin Klamydia kielellä
ja teinitytöt angstaa ja kikattaa
päivä päivältä valmiimpina
murtautumaan miesten sydämmiin

tien toisellapuolen
mykkä teollisuushalli
nurkalla vettä vuotavan räystään alla
trukki kerää ruostetta
rautaputkien pinot palavat punaruskeina
kiireettömän korroosion kiirastulessa
kaipaus takaisin voittaa ei enää koskaan takaisin ajatuksen
paskaisiin ja rasvaisiin hommiin
hikiotsalla toisten murrettujen sielujen kanssa
odottaen suu napsuen vetisiä viikonloppuja
nuorten naisten ihastumisia
jotka haalistuvat kusella käynnin aikana
pelkäksi humionhakuisuudeksi
ja yksinhuoltajaäidit tovovat
sinun siittävän vielä yhden lisää
hylkäävän heidät tai ohi jyskyttävän elämän
helpotuksen kielletyt hedelmät
kissa vilkaisee taakseen kadoten pihan roskiksien taakse

Rauta Rouva makaa viimein hiljaisena arkussaan
haudatkaa pääalaspäin hyljättyyn kuiluun
kaivosmiehet kohottavat kaatoryypyt
työvoimatoimiston jonossa ei jaeta bonuksia
pukuihin puetut parasiitit
kantavat kurjuuksiamme salkuissaan
Bostonin maratonilla räjähtää
pistää pahan kiertämään
koirien paskat ulvottavat yleisönosastoja
saastaiset tienpientareet odottamassa
leskenlehtien keltaista maihinnousua

Kirjoita runoni Tee

teekupissa

tummansininen ilta



ja yöstä karannut kajo

samettinojatuolillani


kuu sulaa


matkustan unessa aamuun

koko ajan hereillä

Silmitön talvi

joulukuun kaukolämpölasku 498,23 euroa.

Tulkoon vaan järjetön sää

Kun roolivaateet puettiin päälle hinnasta ei sovittu

 vakuutusta ei otettu, kiinnityksiä sitäkin enemmän.

Äiti ei kai noi sun runohommat mee meijän kaikkien yhteisistä rahoista.

Ahkeruutta ei mitata senteissä

eikä runoutta lasketa työn tai merkkien määrässä

meitä ei kylmetä.

Kuule, me ollaan vanha pari, opittiin vanhan maailman tavoille

kellokortti raks raks; onko perheenjäsen tavattavissa

onko vessapaperia

ei mitään uutisia sieltä tulee naapurinlähiö ihon alla paleltaa.

 Jäistä palvilihaa ja ketjujansa vihaa

viet mut kouluun: koira,  peiton alle.

Kuule, ei me oikein opittu sitä eroamista, harvinaista se oli 1970-luvulla

ja alttariparvelta soi, ja soi: tulkoon vaan silmitön talvi

joskus silloin sähkölasku oli 19,20 markkaa.

IHMINEN, OLISITKO TUULI

Antaisitko itsellesi luvan ajatella sattumanvaraisesti?

Minuutti minuutilta pidentyvässä valaistuksessa on pakko kestää

kaaos: jos joku kuvaisi keittiöni joutuisin tositv-ohjelmaan. Briljant. Pääsisin

telkkariin. Maailman epäsiistein keittiö, tai pyykkihuone, lattialauta, koirankuppi.

Miten en muistanut: tämä kaikki pakottaa mieltä, on syntyvien

lauseiden tiellä, kalloa kiertävällä poluilla, pälvipellolla, kuinka kevät on

sekasortoinen järjestystä vailla. Rivo limainen maa, häpeilemätön terroristi,
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.

Olisi armollisempaa, jos talven jälkeen tulisi syksy

valkoisen pimeän turvallisuus saisi hajota lempeästi;  höpöhöpö

antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!

Kuka minussa tahtoo siistin elämän, pitää kiinni aamukahvista ja iltauutisista
nämä juurtuneet nimikkoroolit ovat järjestelmää varten luotija

 tottumus ja järjestys ovat huomaamattomia, kammottavia kita-aukkoja

roolivaatteet painavat jään alle, pohjaan saakka

seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki, 
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.

Jos jäsenet eivät saa tanssia vapaasti ensin ne kolottavat, sitten kangistuvat

 osaisitko, olisitko tuuli joka purkaa jäitä tulvaksi asti

ihmistä, sinua ei ole vakuutettu eikä pakotettu, olet omaan valheeseen sidottu

ja niin vapaa, että sitä ei nukkumatta kestä

siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?

Tuulee niin lujasti että auto liikkuu sammutettuna paikoillaan

tämäkö on se tuuli mistä laulussa kerrotaan, jos niin

miksi kukaan ei ota minua kädestä kiinni

tai seiso auton edessä ennen sillan kaidetta

tuulee ja pidä mua kädestä

Kuuntelin eilen kuolleen miehen päiväkirjamerkintöjä

ja kadehdin häneltä

sairautta, joka ensin paransi

ja sitten tappoi hänet

kova tuuli on Jumalan nauru

Huhtikuun pidentyvässä valossa mikään ei pysy paikoillaan, niveletkin naksuvat

muistan, kun kerroit tämän tuulen tulevan:

avasit karttakirjan ja piirsit ympyrän lyijykynällä

rannikolle pienen kylän kohdalle, tuuli

minut sinulta muuten kauaksi vie

Ilmavirta vinkuu raollaan olevasta auton ikkunasta, minä sen sisällä

ulkopuolisena rakkaudesta joka hipaisi räikeässä valaistuksessa

kuin roskat maata, maatumatta. Niin olit jo pois.

minä tuulessa mukana kuljen

olet kauneus, olemisen muotona hahmottumaton

puhdas kaaos säröt versojen kohtaamispaikkoina, tanssin paljaat jalkapohjat.

Hiirenkorvilla
kuuntelee paljas metsä
Linnut lauluavat
 

Humiseva

Helmoissa humiseva harju

maasta työntyvät nutturat


huhtikuun jyrkänteellä

aina yhtä järkähtämättömät

katsovat luottavaisina kesään


kuusen kampaamat tuulet


sekoittuvat

Pärskivä

ja leppä räntämieli

tunnustelee taivasta


pärskivät kukkaset

sormenpäissään

Ällistynyt

mutta tuo pihapihlajamme


leveäkoura

mantelisuu


vielä vastasyntyneen

ällistynyt katse

silmuissaan

Paitasi

Paitasi ja pyyhkeesi ovat nyt pestyt

             -  ne ovat pelkät kuoret -

Sinun täytyisi nyt tulla, puhua.  olla

Antaa tahrojen puhtaudelle

sisältö ja muoto

Kertomus

Keväällä joki tulvii

aistit räjähtävät pajunkukissa

kävelet rannalla

                    pakahdut puskista;


kylmät huoneet

lämpiävät hitaasti

                                    aamuaurinko,

                                    toinen peilissä


kävelet,


pöytään on katettu vaatimaton aamiainen

teekupit

kilkahtelevat ristiin

kirkassointisesti


ulkona lintu pyrähtelee sähkötolpasta puuhun


(aamiaisen jälkeen

kertomus jatkuu)


Päivällisen aikaan

pyydystän tulen

paistettua kalaa ja haudutettua nokkosta


talo on jo lämmin


aamuisin

ritsautamme makeasti

lätäkön kannet

FRAGMENTTEJA TIETOISUUDESTA ELI HEIJASTUKSIA TIEDONMUODOSTUKSESTA AIVOISSA

Päähän putoilee vain sattumuksia tai unia


Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.

Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.

Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.

* * *

Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.

Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.

Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.

Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.

* * *
* * *

"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)

Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.

Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.

Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.

Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.

Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -


* * *

Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.

Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.

Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.

Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.

Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.

Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.

* * *

Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.

Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?

Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!

Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.

* * *

Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.


* * *
* * *

Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.

Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.