IHMINEN, OLISITKO TUULI

Antaisitko itsellesi luvan ajatella sattumanvaraisesti?

Minuutti minuutilta pidentyvässä valaistuksessa on pakko kestää

kaaos: jos joku kuvaisi keittiöni joutuisin tositv-ohjelmaan. Briljant. Pääsisin

telkkariin. Maailman epäsiistein keittiö, tai pyykkihuone, lattialauta, koirankuppi.

Miten en muistanut: tämä kaikki pakottaa mieltä, on syntyvien

lauseiden tiellä, kalloa kiertävällä poluilla, pälvipellolla, kuinka kevät on

sekasortoinen järjestystä vailla. Rivo limainen maa, häpeilemätön terroristi,
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.

Olisi armollisempaa, jos talven jälkeen tulisi syksy

valkoisen pimeän turvallisuus saisi hajota lempeästi;  höpöhöpö

antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!

Kuka minussa tahtoo siistin elämän, pitää kiinni aamukahvista ja iltauutisista
nämä juurtuneet nimikkoroolit ovat järjestelmää varten luotija

 tottumus ja järjestys ovat huomaamattomia, kammottavia kita-aukkoja

roolivaatteet painavat jään alle, pohjaan saakka

seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki, 
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.

Jos jäsenet eivät saa tanssia vapaasti ensin ne kolottavat, sitten kangistuvat

 osaisitko, olisitko tuuli joka purkaa jäitä tulvaksi asti

ihmistä, sinua ei ole vakuutettu eikä pakotettu, olet omaan valheeseen sidottu

ja niin vapaa, että sitä ei nukkumatta kestä

siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?