FRAGMENTTEJA TIETOISUUDESTA ELI HEIJASTUKSIA TIEDONMUODOSTUKSESTA AIVOISSA

Päähän putoilee vain sattumuksia tai unia


Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.

Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.

Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.

* * *

Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.

Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.

Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.

Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.

* * *
* * *

"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)

Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.

Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.

Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.

Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.

Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -


* * *

Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.

Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.

Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.

Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.

Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.

Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.

* * *

Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.

Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?

Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!

Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.

* * *

Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.


* * *
* * *

Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.

Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.