Pilviverho viistää silmiesi valoa
Kuinka kauan saman paperinenäliinan vielä voi kaivaa taskusta
ja rypyt oikoa?

Ojenna kätesi, anna minä

Sadepäivän hämärässä 
näkee sormenpäillä.

 Hautaan pelkosi lähdetetyt lapset 
puutarhan ja metsän rajaan
nokkosten juurelle.

Poimin nuorimmat, pehmeimmät versot
 keitän samettisen keiton 
Kananmunan keltaisen auringon.

Maaliskuu

Hän kulkee minun edelläni
riikinkukonsulka päässään
aurinko kätkee hänen silmänsä,
varjot pakenevat kepein askelin.

Tämä on tuttu polku ja ei ole.
Olen kävellyt tästä jäälle,
kantanut risuja saunaan,
katsonut kuinka lumiset aallot lyövät rantaan
Missä ne ovat?

Odotan hiljaisuutta,
hiljaisuus on odottanut minua
Mutta sitten - mustarastas!
Huilu soi valona harmaiden kuusten oksilla
ja sydän hypähtää niin että herään

Kahdeksalta on valoisaa.

Oletko huomannut Susannan kylvyssä

 Aleksanterinkadun alkupäässä?

Nähnyt kuinka Siiri hiihtää työmatkalla vastaan?

Tämä on kätkettyjen patsaiden kaupunki:

Vaatimaton, muttei nöyrä,
karhea kämmenen alla.

Lanun puistossa

puiden lomassa

piilossa

kiveenveistetyt tunteet.

Talvella graniitti palelee,

mutta heinäkuussa

kivisylistä

Vesijärvi läikkyy.

Kaupunki minussa

Korvissa humisee

 ohikulkutie, 

reitti kaikkiin ilmansuuntiin.

Parasta tässä paikassa,

että pääsee niin helposti pois.

Harjujen huipuilta näkee maailman ääriin

ja aina on vapaa lähtemään:

Linja-autolla, junalla, polkupyörällä.

Eikä mitään täältä jää kaipaamaan.

Kuitenkin 

päivä päivältä, katu kadulta

Kaupunki kasvaa minussa.

Asfalttiin leviää verisuonia,

elämää kivisiin seiniin.

On kuin aurinkolasiensa takaa

Paasikiven patsas katsoisi 

salaa hymyillen,

kun palaan takaisin.

Runoja pääsiäisen jälkeen

Kuuntele jäätikön ääntä

syvien railojen murinaa,

huokauksia,

voihketta jalkojen alla.

Haikea on kylmän virran kurkkulaulu.

Jääkö jotakin kesän yli pysyvää?

Napaketun askelen kannan.

------------------

Vanhan hevosen laukka keinuu,

poskilla pilvien liike.

Kutsutaan sitä vapaudeksi.

Luolan kupeessa eväsleipä

ja puro juomista varten,

ylitsevuotava kämmen.

Kuin hiekka ja hymy,

muren tarttuu suupieleen.

Haluan pitää sen siinä aina,

 pyyhkiä hellästi pois.

 -----------------------------

Vapaana kasvaneen hevosen vakaa askel

kivillä, vuoripolulla, aurinkopurossa.

Ajatus, joka kantaa levännein voimin

vaikeassa maastossa.

Kaikessa ilossa

suuremman lauman rauha.

Kahlaan rantaveteen joka aamu,

Olen liplattavat päivänkilot,

painokas toivo.

Ennen nukahtamista tarkistan

Onko hiekalle ajelehtinut

Pullopostia,

vihreän lasin sisälle kierretty paperi,

johon olen kirjoittanut kysymyksiä.

Joskus, yllättäen, autereisina päivinä

rivien väliin piirtyy vastauksia,

 liian harvoin vastakysymyksiä.

Siksi jähmetyn pesuvadinkokoiseen maailmaan,

laidat kohoavat kuin vesi hupenisi pohjalla

suuni kasvaa umpeen kaisloja

eikä koskaan tapahdu mitään.

Harmaalokinsulalla

piirrän santaan asiota,

Joista haluaisin kertoa.

Nyt kun alkuun pääsin, niin...

Ei ihan niin ajankohtainen, mutta aika uusi runo.

Valamo

Toukokuun helle, kummallinen sää
pullistaa omenapuihin nuppuja,
illan viiletessä nuoret hyttyset.
Hämärässä alan kutista.

Teessä vadelmahilloa
ja sanat niin paljon minua korkeammalla,
ymmärrys sekoittuu puheensorinaan,
ihona irtoaa kynsien alle.

Aamuvarhaisella
mietin, voinko mennä messuun
kuukautiset ja ihottuma, liian punainen huivi, Nainen.
Jätänkö syntiset jäljet pyhään lattiaan?

Vieraana näen heidän suudelmansa,
seison liian pitkään väärällä puolella, luulen.
Mutta yksi askel, puoli kuuden auringonsäde
Hellyyden Jumalanäitiin,

pilkahtaa mustapukuisesta mummosta minuun
ja jää läikkymään
läikkymään, väräjävä ääni.

Annan elonmerkin Lainanpäivän kunniaksi

Kiitos tosiaan kunniasta liittyä luovaan joukkoonne ja anteeksipyyntö suuresta hiljaisuudesta. Lupaan yrittää ryhdistäytyä.

 Ja sitten asiaan eli vastaan huutoon runolla. Tai oikeastaan kahdella...

Valkeus!

Taivas peittää avaruuden.

Hengitys usvana ilmassa

ääretön minussa.

Pakkanen kiristyy, luulen.

Järveltä kuuluvat valaiden äänet.

Kuu piirtää ympärilleen haloa
peilaa silmiini, hyyhteiseen veteen.
Minun magneettikenttäni lumessa,

 pieni maailmaa vastaan.


Jossain kaukana, 
saaressa tai vastarannalla välkkyy,

 pilkehtii aaltoliikettä.
Akselini siirtyy

kohti pistettä, josta viime kesänä lähdin:
Pidempi päivä, vähempi uni,
vaikka maailma on vielä tumma ja sininen,
ajatuksiin virtaa kirkasta valoa, säteitä
kuin suoraan kiertolaisen kasvoilta.


Pysähtyisin radalleni, ottaisin ajasta kiinni,

jos en rakastaisi askelten ääntä, juuri nyt
niin kuin vain kuusiasteinen pakkaslumi narisee
hiekka kuin kanelia valkealla tiellä.