Varhain, eilen aamulla , huomasin etteivät runot
maistu. Miltään, eivät edes paperilta. Siinä sitten töihin
pyöräillessäni aloin miettiä, mille runoilija haisee.
(naispuoliset runoilijat tietysti tuoksuvat, vassakuu.)
Työpaikalle päästyäni, saamatta vastausta ongelmaani,
päädyin pohtimaan, onko karkeakarvainen runoilija
yleisempi kuin tylppänokkainen.
Täytyykö runoilijaa ulkoiluttaa säännöllisesti,
onko se sisäsiisti, voiko siitä saada sellaisen.
Voiko runoilijan jättää yöksi ulos, vaiko nimenomaan -
niin täytyy tehdä. Ovatko runoilijat
enempi niitä, jotka kiipeävät puuhun.
Eivätkä muka osaa tulla sieltä alas.
Lisääntyvätkö runoilijat muuten kuin keskenään?
Luulen että osa runoilijoista asuu puunlatvasssa-
kerran sinne päästyään koko lopun elämänsä.
Niin - osa on sitten näitä rannanjärveläisiä,
liplatusrunoilijoita. Jotka heittelevät litteillä
kivillä leipiä vedenpintaan kuin tankoja ikään.
Ja sanovat: Voi, rakas että (viisi tavua).
Näitä mietin aamupäivän työtuntien aikana.
Onko semmoinen puolisukeltajarunolija yleinen.
Hän joka tarkastelee
maailman menoa näkyvän pinnan alaisesti kuin vedenalaisesti ikään, surrealistisesti.
Mutta takapuoli loistaa pystyssä realismin maailmassa. Niinpä.
Puolisukeltaja saattaa monesti tuoksua mystisesti mudalle.
Iltapäivällä tuli mieleeni
tämä Lealiisankin kuvaama runoilija Jenni V.
Luonnonlapsen ja tuotantoyksikön ruumíillistuma,
joka keskellä niittyleinikkiketoa märehtiessään
katselee suuret silmät kosteina kun
Valion säiliöauto ajaa peiponlaulun aikaan pihaan. Jenni on lämmin, tuoksusta en sano mitään.
Illansuussa, kotimatkalla, päädyin runoilijan geeneihin.
GMO. Onko runoilijan geenimuuntelusta direktiivejä.
Sallitaanko moinen. Haa. Jos löydettäisiin Runebergin
ja Rimbaudin runoilijageeni,
niin saataisiinko aikaan kansallismielinen, katu-uskottava, lähestulkoon Sahara-uskottava porvoolaisrunoilija.
Ja Fredrika;
tämän päivän Frekrikakin saisi torttuunsa punssin sijaan jotain ihan muuta. Luodin kenties.
Näin kului taas yksi työpäivä kirjallisuuden ohessa.
