sosiaaligrafiaa

Kun kuljin ohi palavan metsän

en minä nähnyt metsältä puuta

kun kuulin itkevät lapset

en minä nähnyt pienen tytön surua

Vaikka näin miesjoukon vihan, en taakan painoa
ymmärtänyt miehen harteilla

Vaikka puhuisin enkelten kielellä

ei minulla olisi rakkautta

Puiden sukupuolesta

Mänty on maskuliini,

suora ja selvä niin kuin suomalainen mies

ainakin ennen, isänmaallisten tahojen mielestä, oli.

Kuusi on feminiini,

hameestakin sen jo näkee.

Kuusten keskellä on turvallista

paitsi vähän rupeaa ahdistamaan,

jos niitä on kovin tiheässä.

Haapa taas on maskuliini,

sellainen rauhaton rockhemmo,

vähä niinku epävakaa tyyppi.

Lehdet väpättää koko ajan sillee hermostuneesti.

Ja koivu, se on feminiini,

visuaalisestikin ihana,

kuin pinkeä kesämekkoinen blondi.

Suotta ei koivua ja juhannusta liitetä yhteen.

Jalopuut ovat aatelisia, bättre folk.

Niitä on aika vähän, ehkä onneksi.

Sitten on vielä pienempää sälää:

katajaa, tervaleppää, kuusamaa...

Olkoon ne vaikka skidejä.

Nekin pitäisi muistaa huomioida,

muuten ne jossain vaiheessa

puukottaa selkään.

Metsänkuningas

Katso Otsoa kivisessä linnassaan
Kontiota hirsisessä tuvassa, Mesikämmenellä
on marjoista maja
ja hunajasta hämärä häkki

ja tuolla Karhu,

kannon alla, sinne majoittuu
siellä laihtuu ja lisääntyy

Otsolla on vihainen akka
ja Kontiolla tuima muija. Otso
juo linnassaan kirkkaan viinan,
tuvassa Kontio turpean oluen ( ja torkkuu )
Katso Mesikämmentä, poikamiestä
huulilla halu ja makea mehu

entä Karhu, pehmo saalistaja
lehmänlihaan päässyt marjastaja
runopolvillaan
konttaa sananjaloilla, vettä juo onkalosta
kirjanoppinutta mettä

kylmästä kivenkolosta

Suburban

Kirkonmenojen aikaan
pysähdyin aamukävelylllä lähiömetsän reunalle
juuri sulaneen lumen, roskan ja ruskeuden äärellle.

Astuessani varovasti
aluskasvillisuudesta autioon kuusikkoon
aloin miettiä mikä se sellainen metsänpeitto oikein on
Onko se jossain täällä, olenko minä jo sen sisällä

Vaikeaa tänne on kuvitella Johanna Sinisalon Peikkoa
taikka Rautavaaran Päivänsädettä – mistähän nekin nyt tulivat mieleen

Ensin tunnen itseni kovin vanhaksi, lähes naavaiseksi
kunnes muistan kuusten iän - siinähän ne olivat olleet
parhaassa miehuusiässä jo välirauhan aikoihin -ja miksi minä nyt
nimitän kuusta miespuoliseksi ?? Vai onko se sitä; jos maa on äiti
niin puun on oltava mies.

Puiden kansa. En minä puuta ole koskaan halannut.
Koska en näe puuta metsältä?

Yhtä autio, hiljainen kuin on metsä
on myös viereisen koulun kenttä ja sen takana
sunnuntainen tyhjä päiväkoti

Niin , sunnuntai, jos olisi kesäpäivä, ja hongat olisivat harjulla
suorat ja korkeat, ja vielä havunneulasetkin tuoksuisivat niin
ajattelisin Aleksis Kiveä ja etsisin katseella männynoksalla
keinuvaa oravaista

mutta ei täällä uroslintu pesään ketään kutsu,
ei viserrä edes juopunut nainen, vaan

rimpisestä (jollei rimmisestä) hetteiköstä pilkottaa
tyhjäksi juotu vihreä valintatalon muovikassi

Metsärunot

Annaliisa

PERJANTAI

Tänään en kävellyt metsässä.
On pimeä ja tyyny pehmeä.
Katson televisiosta ei mitään.

Kirjassa lukee ei mitään.

Vaeltelen ei missään.

Kaipuukin kuollut, yhteistä
tuo minkä näen silmissään
epäusko, ettei ole muuta
että elämisen tunne pysähtyi; niin syyllinen

Hänestä sen näin, sanoin;
Sinulla on lainassa tuo katse.

Hän kävelee lampun valossa
hengittää tihkusadetta.
Märät hiukset tyynyllä.