Kuulkaapas,

runo ei ole vielä valmis.
Se on - Lealiisan termiä käyttääkseni - prosessissa,
alussa vielä kaiketi...

Olen keräillyt keittiön työpöydälle kaikenlaisia aineksia.
Pöydällä on vaahteran lehtiä
katuvaloa
hieman iltaa
ripaus aamusumua, sadetta, sadetta
kaksi purkillista pisaroita;
talonrakennuksen ääniä
nostukurjen narinaa
liikenteen melua, tietysti, yhden
ambulanssin ääni;
työpaikan hikeä , turhaantumista;
torikojuja, jokunen mummo
muutama naakka
nujakoivia pojankoltiaisia
kaljaa , siideriä, piriä
tupakantumppeja  --
yksi lettipäinen tyttö , toinenkin
Ikääntymistä, väsymistä
toiveita haaveita, unia
pyöräilyä, nälän kaipuuta
.-
-
-pilkon näitä, kuorin perkaan
otan epäkelvot pois...laitan pataan porisemaan

Katsotaan mitä syntyy,
syntyykö mitään
(päivitän tätä päivänmittaan, jos on aihetta)
pakenen maalle, muusan luo, kirjoittamaan;

Taidan unohtaa ainekset joita aamulla ajattelin käyttää runon ainesosina; sillä olen viettänyt päivän yllä olevien ystävien kanssa.
Aamun ajatukset tuntuvat nyt aikalailla kliseisiltä,
kaupunkiromantiikalta ja toisaalta tavanomaiselta nuhrukritiikiltä.

Aamulla
ensimmäisen kerran ulos  mentyäni
kuulin laulua jonkin matkan päästä, hevoshaan takaa.
Nainen, kantavalla soinnikkaalla äänellä lauloi aariaa:
O mio babbino caro

Taivas oli kuulas - ja
hetken kulutttua saapuivat kurjet
voimakkaaseen länsituuleen luovien
kaksi parvea, toinen luoteesta, toinen pohjoisesta
parvet yhtyivät yläpuolellamme.
ottivat muutaman kierroksen korkeutta - mutta eipä aikaakaan
kun niiden ääni vaimeni
ja kurjat  olivat kadonneeet.

Iltapäivällä kuljetin seitsemän kottikärryllistä omenoita  metsään.
Metsänpeittoon - kuten myyttisesti sanotaan.
Siellä ne ovat - metsäkauriiden polulla
kullankeltaisina ja punaisina reunakivinä
aamusvassa  niiden kulkea ja ihmetellä.


Sipuleihin päätän tämän tällä erää  -
ilman niitä ei mikään maistu miltään -
edes kyyneleet.