.
Tuhkasillan
notkossa ilves piilottaa peuran raatoa
selkäsäie,
sorkkien luonnoton laukka
liukas savi sataa
voimalla sekaisin
juolan sormia,
juolan sormia,
kauransänkipilleistä
soi talviaikamerkki, ja
lentävät
koppelimetsäläiset, isot linnut,
hokevat krop krop
korppi, nok nok nokkaa,
silloin tukahtunut
naurusi (ja auringon yläreuna häviää).
Kuljen perässä,
sammutan valoja.
.
© chr.
omanlaisia tunnelmia, omaäänistä runopuhetta, juurevaa, maan helmassa, hallan odotuksessa eloa, tarkkoja aistimuksia, havainnointia. Kyllä. Tämä ja tuo olla - sarjaa alkaa syntyä.
VastaaPoistajoo, kyllä, hyvä, mutta, toisaalta otsikko 'Raato' on mielestäni liian haiseva.(olkoon todellisuus mikä onkaan) Sillä runo ei sitä ole.....peuran olemus on tässä olla saalis, ravintoa, ei raato, toivoisin.
VastaaPoistanojoo, mää oon tämmöttinen kaupunkilainen kaunosielu
PoistaMetsä elää omaa eläinten elämäänsä. Aamutuimaan
VastaaPoistaajattelin eläimiä vain täydellisinä ja elävinä, en voinut muuta.
"auringon yläreuna häviää" kyllä on komeasti kirjoitettu.
VastaaPoistaAL eläimet ovat.
Nautin todella kävelemisestä näiden sanojen perässä kauransänkipellolla ja seurata valojen sammutteluoperaatiota. Kiitos tästä hetkestä!
VastaaPoista