Suomenlaulu

Suomessa ei ole kaupunkeja, on betonia, asfaltiksi muuttuneita
kärrypolkuja, laatikkoja kutsutan taloiksi.

Koti-ihmisiä on paljon, pimeää riittää

monta kuukautta, kylmää vielä pidempään.

Puhutaan kielialueista. Vieraista kielistä.

Kysytään kuka vei kielen. Aukaise suu!

Sydänmaat, avohakkuut, juuri istutettu koivikko, 

siellä missä virran varrella kasvaa lehtikuusi, siellä asuu

shamaaninainen. Mutta ikimetsiä täältä ei löydy

ikijäätä kyllä, se on usein kielen päällä,

ankarat olosuhteet ovat muovanneet sen

kulmikkaaksi, mutta koreaksi, hitaasti lämpiäväksi,

syttyessään palavaksi se on silkkaa sokaistunutta

riehuvaa liehuvaa kielitunnetta

Niin on näillä pitkospuilla runoilijan kuljettava Peltoniemestä
seuraavaan nojattava suopursun tuoksusta suonsilmään.

kärsivästi ja kärsivällisesti, nöyrästi oven karmit kaulassa 

pirunpolskalla mennään ja surumarssilla takaisin tullaan

yöttömän yön rannoilla on runolaulajia, hetken aavaa pintaa
pelkkää haavaa. Järvet, ne ovat metsäjärviä.

Hämeestä on merelle pitkä matka, vieraisiin satamiin.