Kokemuksesta muutumme todeksi
En suostu enää pelkäämään vuosikymmenen
lapsuutta
koulumatkoja, jotka juoksin vain sen vuoksi,
että kenkäni olivat erilaiset, toppatakkeja jotka vaihtoivat uhkaavasti omistajaa
sananvapauden luonnetta lamaannuttaa lapsi pois toisten joukosta
pidän esitelmän kouluväkivallasta, se muistetaan koko lukuvuoden
lätäreitä mustia silmiä huutoja niskan takana
sen vuoksi, että minulla rauhaa etsivä moneen suuntaan taipuva kieli
jolle he keksivät mielensä mukaisen värin
jolle he keksivät mielensä mukaisen värin
aikuisista autioita pimeitä katuja, hiuksiin istutetua vihaa
yläliipola, alaliipola, keskiliipola
mutta älä nyt jumalauta vahingossakaan kerro lempiväriäsi
tää se on se suomen chigago teurastamokaupunki
kolme ja puoli kilometriä keskustaan päin
siellä on vieläkin vaarallisempaa
on huorasuora tai Kopin aula
jos et kuulu heihin kuulut niihin toisiin
sillä johonkin on pakko kuulua
muualle kuin sinisen vihon ruuduttamille sivuille, Uuno Kailaan Karavaaniin, Katri Valan uniin
nyrkkiraudan isku, hampaat kitalaessa, veljen verta valuva suu
asua taloa joka on väärällä puolella mäkeä, väärä numero, toisenlainen isä
joka tervehti jokaista, sillä ihminen on ihminen
ja nämä kaikki ovat hyviä syitä sotkea takiaisilla letitön tukka, työntää ojaan, unohtaa sinne;
sillä pelko jähmettää
sillä pelko jähmettää
En suostu enää piiloutumaan
kirjan kansien väliin, odottaa kirjaston sulkeutumista
vatsanpohjassa oikopolun varjot
takin sisällä kirjoja joita ei ole lupa lukea ja joita on lupa lukea
tai kuuntelemaan pimeässä lankapuhelimen soivan
kuinka pallosalama riehuu, kuinka siirin pyörillä oleva nakkikioski
siirretään ja lihapiirakalla tavoitellaan poliisia
piittaamattomuus: pojat on poikia
en suostu enää valvomaan lähi-öitä.
_
Kuulen mykkiä
superpallon pompahduksia elementtitalojen pihoilla
sukupolvesta seuraavaan ihmisiä jotka pitävät väkivaltaa oikeutettuna
naamioivat sen sammuneeseen kieleen, mieleen joka ei avaudu
piirtäisin pyöreän auringon
lapsille kokonaisen maapallon, Andien mainingit
tai Suuren Hupsun vapisemattoman käden jäljen
silti on niitä jotka sytyttävät vuosikymmenien vihan, syyttävät
löytävät yhä uudelleen kiven, joka on aina ensimmäinen
Elämän karaistunutta kertomaa.Sanat tunteet todellisuudesta asuvat iholla, unissa.
VastaaPoistaKaiken sulkee syliinsä muuttuva kaupunkikuva, sanoivat kehityksesksi hallitsemattomaksi kasvun suunnaksi. Jäi paljon rikkoutuneita tarinoita ilman kansia
kirjoittamattomia sivuja. Kärpänen, Kivimaa Liipola jne. Karu, vahva sanateos lähihistoriasta . kiitos
Vahvaa puhetta tästä kaupungista jossa jokainen sielu tuntee kaikki elämän kolhut ja ne kulkevat aina mukana meissä jokaisessa.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentoinnista. Mielipiteenne tuntuvat tärkeiltä ja merkityksellisiltä.
VastaaPoistaAnttilanmäki, ennen Liipolaa, samaa synkkää alkua ihmisen pojalle ja tyttärelle, pelko ei väisty vieläkään unohtuu hetkeksi olutlasiin/pamiin/karahviviiniin, ei osaa kasvaa pelotta, elää ilman ahdistusta hän...
VastaaPoistaMonFri