(sarjasta pöytälaatkkokaivelua)


Annelle

Mummo jyrisi kuin ukkonen, pudotti taivaan vaunuista
tulisia kiviä: seinäkello on pysähtynyt yhden kerran aikaisemmin
silloin kun isäni kuoli.

Makasimme ojassa neljätoistavuotiaina,
vaikka ei tarvinnut piiloutua
keneltäkään. Tiesimme kaiken,
 taivaan paino keuhkojen päällä
leikimme kuolotarta:
ole sinä Edith, minä Katri.

Totuus tarttui  tukkaan kuin runo tyttöön.

Tahdoimme pois ketjusilmukoista
suvussa kulkevasta ajasta.
Vaihdoimme virkkuukoukun kynään ja paperiin.

Kuin nykyrunot ainutkertaisessa rytmissään
rakensimme uuden historian ja tulevaisuuden
yhdessä hetkessä
viisarit heiluivat oman itsemme ulkopuolelle.