En yhtään ihmettele, jos asettaa runoudelle noin ylevät tavoitteet, että alkaa jossain vaiheessa tympäseen.
Runous voi olla myös (vain) itsetuntemuksen, ystävyyden ja rakkaudellisen elämäntavan rakennuspuu. Voi se olla myös päinvastaista, julma vallankäytön väline tms. Ihan mitä tahansa. Itsehän sen tien lopulta valitsee, mitä runoillaan tekee ja mihin järjestelmään asettautuu, vai?
Katsoin eilen tv kakkoselta Jouko Aaltosen käsikirjoittaman ja ohjaaman dokumentin: Punk -tauti joka ei tapa. Keskeisenä henkilönä oli Seve, Akupunktio (hc-punk)-bändin runmpali, laulaja ja lauluntekijä. Dokumentti peilasi taaksepäin punkin ekaan aaltoon ja siihen toiseen, missä vilahti myös Terveet Kädet. Seve edusti tätä päivää. Ajattelin dokkaria katsoessa, että meillä on vielä toivoa! Vielä on ihmisiä, jotka tahtovat ajatella ja tehdä itse, olla itse, oman taiteensa asiantuntijoita ilman, ulkopuolelta tulevia/satelevia ehtoja olemiselle.
Korhosen juttu herättää mielenkiinnon Sutisen esseeseen. Sutisella on ollut tavoite, hän on kokenut, että ei pysty saavuttamaan sitä tässä lajityypissä - vaihtaa lajityyppiä. OK. Tulee mieleen monia ajatuksia ja kysymyksiä: - Kuinka mitata runouden/taiteen saavutettu/saavuttamaton tavoite? Odottiko nuori mies, että neljän kokoelman jälkeen hänen runoteoksensa on lööppirivistössä, oma julkaisunaan vastavoimana? Vai mitä hän odotti? Se selvinnee ehkä lukemalla essee. Miten hän tahtoi vastavoimansa kuuluvan näkyvän?
Seve se siellä Mansessa paukuttaa runpujaan, tietää hänestä kukaan tai ei ja tekee vinyylilevyjä, on itse oma taiteensa, ei ainoastaan osa sitä vaan koko kokonaisuus-elämän- ja ajatteluntapa.
Toinen asia: olen jo usein ottanut puheeksi, että kirjailijakuva on ollut murroksessa/muuttumassa koko tämän vuosituhannen. Ei se ole suuri uutinen, että runojen lisäksi kirjoittaa jotain muutakin lajityyppiä. Sitten taas toisaalta, jos taiteilija itse kokee, että hänen on tehtävä tilinpäätös julkisesti jonkin lajityypin kanssa niin sekin on mielestäni OK.
Koko artikkelista tulee esille hyvinkin tutut asiat, joita on pohdittu myös täällä Lahdessa pienemmissä ja suuremmissa piireissä.
Mistä kirjailijan itsetunto syntyy? Jos kirjailija ei arvosta itseään niin kuka häntä arvostaa? Jos runoilija ei seiso runouden takana, niin kuinka hän voi olettaa saavansa yhtään lukijaa?
Elämä, eläminen ja taiteen tekeminen lähtee sisältäpäin, vasta silloin se voi olla totuudenmukaista. Riston Ahdin sanoin: Kaikki ovat kutsutut, harvat ovat valitut. (Vai tarkoittakohan Risto sitä kuka valitaan lööppiin tai kansikuvaksi!!!)
Onko todellakin niin, että suomalaisen kirjailijan itsetunto rakentuu julkisuuden kautta niin kuin viihdetaiteiljijalla. Tämä ei siis ole ainoastaan paikallinen ilmiö vaan valtakunnallinen. Miten hemmetissä kirjailijat ehtivät enää kirjoittaa, jos he ovat muuttuneet wannabeeksi ja sukkuloivat suhdetoiminnassa ja käyttävät energiansa näkyvillä olemiseen eikä kirjoittamiseen?
Voisi jatkaa tätä pohdintaani loputtomiin -
Neljän runokirjan jälkeen koetaan, että runot eivät vaikuta? Edelleen kuinka se mitataan ja kuinka suurta ja näkyvää vaikuttavuutta on odotettu? Taasen Ristoa mukaillen: sanan kesto mitataan vain ajassa. Muita mittareita ei ole.
Terhi kirjoitti taannoin Omakielisyydestä: kieli on yritys tavoittaa toinen ihminen - tässä on tavoitetta ainakin minun kirjoittamiselle kylliksi. Ja omien mittareideni mukaan olen tyydyttävästi saavuttanut jo usein tavoitteeni.
NYT PUNK-HENKEÄ PELIIN - OLLA ITSENÄISESTI OMA TAITEENSA-tehdä omat julkaisunsa, joko sähköisenä tai paperiversioina!
Joo, lajityypin vaihto voi olla todella rikastuttavaa mihin suuntaan vaan. Runoilijakin voi siirtyä toisaalle jos siltä tuntuu.
Julkisuudesta: niin, jos ei ole muita kanavia saada sanomaa perille kuin lööppijulkisuus niin voi voi. Ja kenen sanomasta silloin on oikeasti kyse? Julkisuudella on asioista etäännyttävä ja maailmaa johonkin suuntaan jäsentävä tehtävä, mutta olishan se aika jähmeetä ajattelua, jos ei mitään muuta olemisen/ilmaisukanavaa olis. Julkisuus voi aika tehokkaasti näkemästä pinnan alle, mitä sanottavaa sillä kirjailijalla on oikeasti, ja onko sillä siis oikeesti mitään sanottavaa.
"Runoilija menee sinne minne muut eivät uskalla", uskon tuohon lauseeseen. Esim. Paikkaan, jossa vääristelyllä tai teeskentelyllä ei ole suurinta sijaa. Lööppijulkisuudesta aika kaukana.
Kuin tilauksesta: uusin Parnasso, jo toistamiseen viittaan siihen, siis 6/09 Liisa Enwaldin essee Mulla alta. SUOSITTELEN ja edelleen suosittelen samaisen kirjailijan kirjaa Intervalleja. (onko se v vai w)
Niin, toden totta, julkisuutakin tulisi hiukan eritellä, eikä niputtaa. Riittäisikö tyly kahtiajako valtamedia - muut, ei todellakaan mikään kattava.
Koska niin kuin punk elää ja hengittää vahvasti marginaalissa ja undergroundissa, niin soisin olevan myös runouden alalla -
(ja niinhän se kai onkin, vaikka ei marginaaleista mitään yhtenäistä nimittäjää löydy kuin marginaal)
Esimerkkinä: Vinkulla on oma lukijakuntansa, joka odottaa jo uutta teosta, mutta kuinka moni valtakulttuurissa tuntee hänen runoäänensä.
Juuri sen vuoksi LSP on aarre, jota meidän tulee varjella ja helliä ja pitää v a p a a n ilmaisun äänenkannattajana, koska meillä on niin omaäänisiä ja erilaisia runoilijoita. On hyvä, että keikkapaikkamme ovat kapakasta - museoon, ja kaikkea siltä väliltä ja kentis vielä joskus kirkkoonkin, raviradalle varmaan ainakin. Ja netti. Uskon, että tavoitamme paljon ihmisiä, vaikka emme sitä tiedä.
Miten on mukavaa olla pienrunoilija!
VastaaPoistaEn yhtään ihmettele, jos asettaa runoudelle noin ylevät tavoitteet, että alkaa jossain vaiheessa tympäseen.
Runous voi olla myös (vain) itsetuntemuksen, ystävyyden ja rakkaudellisen elämäntavan rakennuspuu. Voi se olla myös päinvastaista, julma vallankäytön väline tms. Ihan mitä tahansa. Itsehän sen tien lopulta valitsee, mitä runoillaan tekee ja mihin järjestelmään asettautuu, vai?
Katsoin eilen tv kakkoselta Jouko Aaltosen käsikirjoittaman ja ohjaaman dokumentin: Punk -tauti joka ei tapa. Keskeisenä henkilönä oli Seve, Akupunktio (hc-punk)-bändin runmpali, laulaja ja lauluntekijä. Dokumentti peilasi taaksepäin punkin ekaan aaltoon ja siihen toiseen, missä vilahti myös Terveet Kädet. Seve edusti tätä päivää. Ajattelin dokkaria katsoessa, että meillä on vielä toivoa! Vielä on ihmisiä, jotka tahtovat ajatella ja tehdä itse, olla itse, oman taiteensa asiantuntijoita ilman, ulkopuolelta tulevia/satelevia ehtoja olemiselle.
VastaaPoistaKorhosen juttu herättää mielenkiinnon Sutisen esseeseen. Sutisella on ollut tavoite, hän on kokenut, että ei pysty saavuttamaan sitä tässä lajityypissä - vaihtaa lajityyppiä. OK.
Tulee mieleen monia ajatuksia ja kysymyksiä:
- Kuinka mitata runouden/taiteen saavutettu/saavuttamaton tavoite? Odottiko nuori mies, että neljän kokoelman jälkeen hänen runoteoksensa on lööppirivistössä, oma julkaisunaan vastavoimana? Vai mitä hän odotti? Se selvinnee ehkä lukemalla essee. Miten hän tahtoi vastavoimansa kuuluvan näkyvän?
Seve se siellä Mansessa paukuttaa runpujaan, tietää hänestä kukaan tai ei ja tekee vinyylilevyjä, on itse oma taiteensa, ei ainoastaan osa sitä vaan koko kokonaisuus-elämän- ja ajatteluntapa.
Toinen asia: olen jo usein ottanut puheeksi, että kirjailijakuva on ollut murroksessa/muuttumassa koko tämän vuosituhannen. Ei se ole suuri uutinen, että runojen lisäksi kirjoittaa jotain muutakin lajityyppiä. Sitten taas toisaalta, jos taiteilija itse kokee, että hänen on tehtävä tilinpäätös julkisesti jonkin lajityypin kanssa niin sekin on mielestäni OK.
Koko artikkelista tulee esille hyvinkin tutut asiat, joita on pohdittu myös täällä Lahdessa pienemmissä ja suuremmissa piireissä.
Mistä kirjailijan itsetunto syntyy? Jos kirjailija ei arvosta itseään niin kuka häntä arvostaa? Jos runoilija ei seiso runouden takana, niin kuinka hän voi olettaa saavansa yhtään lukijaa?
Elämä, eläminen ja taiteen tekeminen lähtee sisältäpäin, vasta silloin se voi olla totuudenmukaista. Riston Ahdin sanoin: Kaikki ovat kutsutut, harvat ovat valitut. (Vai tarkoittakohan Risto sitä kuka valitaan lööppiin tai kansikuvaksi!!!)
Onko todellakin niin, että suomalaisen kirjailijan itsetunto rakentuu julkisuuden kautta niin kuin viihdetaiteiljijalla. Tämä ei siis ole ainoastaan paikallinen ilmiö vaan valtakunnallinen. Miten hemmetissä kirjailijat ehtivät enää kirjoittaa, jos he ovat muuttuneet wannabeeksi ja sukkuloivat suhdetoiminnassa ja käyttävät energiansa näkyvillä olemiseen eikä kirjoittamiseen?
Voisi jatkaa tätä pohdintaani loputtomiin -
Neljän runokirjan jälkeen koetaan, että runot eivät vaikuta? Edelleen kuinka se mitataan ja kuinka suurta ja näkyvää vaikuttavuutta on odotettu? Taasen Ristoa mukaillen: sanan kesto mitataan vain ajassa. Muita mittareita ei ole.
Terhi kirjoitti taannoin Omakielisyydestä: kieli on yritys tavoittaa toinen ihminen -
tässä on tavoitetta ainakin minun kirjoittamiselle kylliksi. Ja omien mittareideni mukaan olen tyydyttävästi saavuttanut jo usein tavoitteeni.
NYT PUNK-HENKEÄ PELIIN - OLLA ITSENÄISESTI OMA TAITEENSA-tehdä omat julkaisunsa, joko sähköisenä tai paperiversioina!
T: Itsensä kokokoinen lahtelainen bloggaaja, runoilija, käsikirjoittaja, näytelmäkirjailija, kolumnisti, kuvataiteilija, sana-ja kuvataideohjaaja.
Joo, lajityypin vaihto voi olla todella rikastuttavaa mihin suuntaan vaan. Runoilijakin voi siirtyä toisaalle jos siltä tuntuu.
VastaaPoistaJulkisuudesta: niin, jos ei ole muita kanavia saada sanomaa perille kuin lööppijulkisuus niin voi voi. Ja kenen sanomasta silloin on oikeasti kyse? Julkisuudella on asioista etäännyttävä ja maailmaa johonkin suuntaan jäsentävä tehtävä, mutta olishan se aika jähmeetä ajattelua, jos ei mitään muuta olemisen/ilmaisukanavaa olis. Julkisuus voi aika tehokkaasti näkemästä pinnan alle, mitä sanottavaa sillä kirjailijalla on oikeasti, ja onko sillä siis oikeesti mitään sanottavaa.
"Runoilija menee sinne minne muut eivät uskalla", uskon tuohon lauseeseen. Esim. Paikkaan, jossa vääristelyllä tai teeskentelyllä ei ole suurinta sijaa. Lööppijulkisuudesta aika kaukana.
Punkia, tänne ja heti!
Kuin tilauksesta: uusin Parnasso, jo toistamiseen viittaan siihen, siis 6/09
VastaaPoistaLiisa Enwaldin essee Mulla alta. SUOSITTELEN ja edelleen suosittelen samaisen kirjailijan kirjaa Intervalleja. (onko se v vai w)
Niin, toden totta, julkisuutakin tulisi hiukan eritellä, eikä niputtaa. Riittäisikö tyly kahtiajako valtamedia - muut, ei todellakaan mikään kattava.
VastaaPoistaKoska niin kuin punk elää ja hengittää vahvasti marginaalissa ja undergroundissa, niin soisin olevan myös runouden alalla -
(ja niinhän se kai onkin, vaikka ei marginaaleista mitään yhtenäistä nimittäjää löydy kuin marginaal)
Esimerkkinä: Vinkulla on oma lukijakuntansa, joka odottaa jo uutta teosta, mutta kuinka moni valtakulttuurissa tuntee hänen runoäänensä.
Juuri sen vuoksi LSP on aarre, jota meidän tulee varjella ja helliä ja pitää v a p a a n ilmaisun äänenkannattajana, koska meillä on niin omaäänisiä ja erilaisia runoilijoita. On hyvä, että keikkapaikkamme ovat kapakasta - museoon, ja kaikkea siltä väliltä ja kentis vielä joskus kirkkoonkin, raviradalle varmaan ainakin. Ja netti. Uskon, että tavoitamme paljon ihmisiä, vaikka emme sitä tiedä.