Art Häme: Runonhakumatka

Lähettiin matkaan:

Lähdimme etsimään kaupunkirunoa 

minä ja koirani Vincent Pitkänen.

Ihminen käveli vastaan

en ole varma kumpi meistä oli varautuneempi

tuijotimme niin kuin ne jotka ovat jääneet vahingossa jonnekin tai karanneet jostakin, tietämättä sitä itsekkään.

Koiran syistä toimia näin en tiedä, mutta oma syyni on ilmeinen. Etsiessäni runoa en voi kohdata ihmisiä

silloin keskustelen mieluummin eläinten kanssa, myös siivekkäiden, puiden rungoissa olevien merkkien kanssa. 

Ja sateen.

Kävelimme metsiköstä toiseen, poikkeamatta tielle. 

Toivoin, että pilvet puhkeaisivat suoraan päämme yläpuolella.

Jotain löyettiin:

Suomessa ei ole kaupunkeja. On betonia, asfaltiksi muuttuneita kärrypolkuja, laatikkoja kutsutan taloiksi.

Metsikköjä on ja metsiä. 

Rusakoita. Kettuja. Hirviä. Siilejä. Karhuja. Susia.

Kissoja ja koiria kutsutaan kotieläimiksi, 

ja liskoja, rottia, hiiriä.

Koti-ihmisiä on paljon, pimeää riittää 

monta kuukautta, kylmää vielä pidempään.

Puhutaan kielialueista. Vieraista kielistä. 

Kysytään kuka vei kielen. Aukaise suu!

Metsä. Suomen kielen alue on metsä

sydänmaat, avohakkuut, juuri istutettu koivikko, siellä missä virran varrella kasvaa lehtikuusi, siellä asuu 

shamaaninainen. Mutta ikimetsiä täältä ei löydy

ikijäätä kyllä, se on usein kielen päällä, 

ankarat olosuhteet ovat muovanneet sen

kulmikkaaksi, mutta koreaksi, hitaasti lämpiäväksi, 

mutta syttyessään palavaksi se on silkkaa sokaistunutta 

riehuvaa liehuvaa kielitunnetta

toissapäivänä tultiin savupirtistä valoon

ja nyt jo soi - soiseli hämärän henki ja huiluni hetkessä.

Niin on näillä pitkospuilla runoilijan kuljettava Peltoniemestä seuraavaan nojattava suopursun tuoksusta suonsilmään. 

Kärsivästi ja kärsivällisesti. Nöyrästi, mutta

oven karmit kaulassa jumalavita! 

Myös on rannoilla runolaulajia, hetken aavaa pintaa.

Haava: järvet, ne ovat metsäjärviä. 

Hämeestä on merelle pitkä matka, vieraisiin satamiin.

Matkalta palattiin:

Koira ravisteli rakeita turkistaan. 

Minä ajatusten varjoja huppuni alta.

Alkoi ukkonen kuin rumpu yhdistettynä 

tossujen ja tassujen lätinään.

Koira tahtoi jo kotiin, veti minua perässään, 

hullua joka sateesta saa ravintonsa ja puhkeaa 

runolaulamaan sisäänpäin. En olisi millään malttanut

ajatukset eivät valmistuneet, ne karkailivat 

pisaroiden väleistä toisiin maailmoihin,

eivät suostuneet kokoon laitettavaksi

tai sivulle taitettavaksi 

runoksi vaan olivat kuin aallot

edelleen keinuttavat niin

 (c) lealiisa kivikari

Lealiisa Kivikari 2012, Metsässä / maalaus sekatekniikalla

.