HARJUJEN VÄLIIN VIRITETTY RAJATON JA VAPAA RUNOILEVA YHTEISÖ. RUNOUTTA VUODESTA 2009 ALKAEN.

torstai 1. lokakuuta 2009

Toinen

Ikivanhaan puistoon saavuin
vierasta tietä ja paljain käsin
Lävitseni lensivät tummat
äänettömät linnut
Veivät puheen huulilta
lämpimät sormet hiuksilta

Lehdet varsivat ja maa
niitä ahneesti hengitti

Istuin penkin tyhjälle paikalle
enkä minä sitä täyttänyt

7 kommenttia:

  1. Niin kuin minä koen tämän runon:

    Ensimmäisenä nousee rintakehään pakahduttava tunne, joka yhdistyy yhtäaikaisesti kauneuteen ja läpipääsemättömään suruun.

    Seraavaksi jään pohtimaan nimeä: Toinen, toiseus. Olla reunalla, irrallaan. Rajalla.

    Kaksi ensimmäistä säettä luovat vahvan kuvan paikasta ja runon minän lähtötilanteesta. elokuvanomainen- kamera tsuumautuu ja rajaa tarkasti, hetki kerrallaan.

    Vahva muuttuu väkeväksi neljässä seuraavassa säkeessä, jossa runon minä piirtyy läpinäkyväksi, hengeksi, sieluksi. Runon minä kuin kohtaa jotain peruuttamatonta; linnut ovat äänettömiä, lintu myös sielun vertauskuvana voidaan liittää tässä runossa toispuoeleiseen, johonkin,(toinen>nimi)toiseen maailmaan, tie on ollut vieras, jota pitkin runon minä on kulkenut, vanha puisto voi kuvata myös ikävaihetta-kun kaikki alkaa tuntua vieraalta, myös elämä ja kädet ovat jo paljaat. Linnut vievät sanat huulilta, sanat, jotka ovat ihmisen ajattelun rakennuspuita - mitä jää jos ajatuksetkin viedään ja vielä lämpimät sormet hiuksista, kehon lämpö, toisen ihmisen kosketus.

    Ensimmäinen kuulokuva tulee kahdessa seuraavassa säkeessä: //lehdet varisivat// niin ikään olemme tekemisissä jonkin: elämän tai elämänvaiheen päättymisen kanssa, syksyn. Maan hengitys on ahne, mutta myös ikuinen, se ei taukoa, vaikka ihmisen hengitys loppuu. Maan hengitys on ahne- säe kuvaa myös mielestäni runon minän väistämätöntä tilannetta ja lisää toisaalta päättymisen ja toisaalta kaiken päättymättömyyden tunnetta.

    Kaksi viimeistä säettä saa runon kruunun sädehtimään - runon minä on tullut paljaana, vierasta tietä, menettänyt sanat, kehon lämmön, toisen, katsonut silmiin rajallisuutta. Hän istuu tyhjään itsekin niin tyhjänä, että ei tyhjää täytä.

    Vain tällaisessa hetkessä ja tilanteessa voi syntyä uutta, uudelleen - kaikesta tyhjentyneenä, odottaa uudelleen täyttymistä.

    Pidän runon tunnelmasta erityisen paljon. Se on mystinen, vahvasti latautunut ja kuvat piirtyvät selkeinä piirtoina. Se kuvaako se runoilijatietä, elämäntietä, rakkaussuhteen päättymistä vai mitä jää mielestäni peiliksi lukijalle- Tämä on upeaa Jorma, tämä on ammattitaitoa!

    VastaaPoista
  2. Nonnii, Kiitos ja kumarrus Lealiisalle. Analyysisi runosta on huimasti ansiokkaampi kuin meikän runo konsanaan. thanks.

    VastaaPoista
  3. no ko on tällanen luonto, et aina pitää inttää:
    kyllä runo on ansiokkaampi ilman muuta ja sitäpaitsi ilman sitä ei olisi analyysia!!! hah.hih.

    VastaaPoista
  4. Sanat ovat syviä kuin kaivo. Siis syvä kaivo.
    Lauri Viita sanoo sen niin kuin minä tämän ymmärrän: ..jos oon sulle mato maan miksi mulle annoitkaan, unen kaivot kurjuuteen, aisit aivot mietteineen...
    Runoilijalla on liikaa aisteja, se on kovaa kokea, vaikka sitä samalla sanotaan rikkaudeksi. Niin. Sano olenko nähnyt oikein Jorma:

    VastaaPoista
  5. En nyt halua vetäytyä minkään lähdesuojan taa, mutta siitä huolimatta/ tai juuri siksi en osaa sanoa, mikä on oikein nähty, (tämän runoni kohdalla) ja mikä ei niinkään osuisi. sorry.

    VastaaPoista
  6. Kerta kaikkiaan upee runokuva

    VastaaPoista
  7. Eevallekin Kiitos kommentista, kuten myös AnnaLiisalle - koska näytän eilen kiitoksen omaa runoa pohdiskellessa unohtaneen.

    VastaaPoista