Vierailin katsomassa tuota keskustelua runouden tiimoilta. Minun on turha olla tietävinään onko kritisointi oikeaa vai väärää. En ole lukenut noista ketään. Ja olen sitä mieltä vain yleisesti että nuorten maailma ja meidän vanhempien on ihan eri. Turha etsiä "runon olemusta" kuolleilla konsteilla, eli näkemyksillä jotka ovat vanhasta ajasta. Uuden ajan runoilijat tarvitsevat uusia kritisoinnin kriteereitä.En vielä tiedä mitä ne ovat) On se niin eri asia.
Itse Kajavavainaan ja HS-viikatteen nahoissani kokeneena olen enemmän kuin riemuissani, että kritiikkeihin aletaan reagoida julkisesti. Tekemään vastakritiikkejä. Hesarin autoritaarinen asema ja monoipoli kulttuurikriitikkona saattaa halvaannuttaa taiteiljian moneksi vuodeksi, tukahduttaa yhteistyökanavat ja on myös niitä, jotka eivät siitä selviä. Onneksi tämä on muttumassa.
Niin se Mukkakin palasi junalla takaisin pohjoiseen ja Ahti muistelee vieläkin HS-kritiikkä 70-luvun alussa uusimmassa kirjassaan.
En ole lukenut runoteoksia, mutta huomattava kiinnostus heräsi. Kriitikon yliolkainen ja ylimalkainen suhtautuminen runokritiikeissä on silmiinpistävää. Vuosien varrella olen seurannut huomattavasti enemmän teatteri- kuin kirjallisuuskritiikkiä, mutta minun ihanteellinen ja romantisoitunut ajatus on, että kriitikon tulusi olla taiteen rakastaja, tutkia teosta, kritisoida, löytää teoksen ydin, nostaa myös hyviä asioita ja jättää mielipidekirjoitukset kapakkailtoihinsa tai yleisönosastoille.
Leevi Lehdon kanssa olen ehdottoman samaa mieltä esimerkiksi omalla nimellä julki tulemisesta, minusta se on tärkeää sekä kirjoittajana että kritiikin antajana vrt. anonyymejä kommentteja erinäisissä yhteyksissä lähtien naurettavasta näppispalstoilta.
Mitä kulttuuri- ja kirjallisuuskeskusteluun tulee, se kuuluu mielestäni kaikille - tekijöille, kokijoille, kansalaisille, kriitikoille, kustantajille - kaikille. Yhä enemmän on mahdollisuuksia ylittää kynnyksiä helpommin esim. blogeissa ja ottaa osaa tähän keskusteluun.
Virkistävä ajatus on myös se, että kirjallisuus olkoon yksi tieteen laji missä jokin toinenkin, mutta kirjailijat ja kieli eläköön presensiä vahvasti tieteen ainakin reunalla ellei ulkopuolella, omaa elämäänsä, tuleville tutkijoille tarkasteltavaksi.
Tieteilijä tutkikoon ja taiteilija luokoon - ja lahjakkaimmat tehkööt molempia : )
Näistä kaikenlaisista uuden runon äänistä tulee mieleen Tiina Pystynen, jota jo nyt voi uranuurtajaksi sanoa. Oletteko lukeneet hänen kirjaansa - Runousoppi, miten elämästä tuli taidetta. Suosittelen.
Jep. Kävin kommentoimassa HS-runokritiikkiä Virkkusen tekstin alle, koska se kiinnosti minua laajemmin, olen sivunnut aihetta mm kirjoitelmassani: Miksi Einsteinin villapaidassa ei ole siipiä. Komma meni jhonkin tarkistuslautakuntaan. Eli katotaan tuleeko se sinne vai ei.
No ni. Kävin kirjastosta lainaamasssa Tiina Pystysen kirjan, Runousoppi.. En vielä tiä mitä se sisältää. Katsotaan sitten aamulla mitä kommenttia ensi hätään pukkaa paperille.AL
Paidassa ei ole siipiä ei ole uusvitsi. Peilaan kirjoitelmassani luovuuden ulottuvuuksia ja käsityksiä luovuudesta. Se on suoraan lähteistä koottu otsikko. Jos haluat, lähetän kirjoiteman sulle s-postissa.
Tiina pystynen : Runousoppi, sopii erityisesti naisille, mutta jos aikoo Touko Siltalaksi, niin miksei sitten kaikille sukupuolille. Olen vasta sivulla 116, melkein kaksisataa sivua, ja piirustuksia, eli kuvia mukana. Suosittelen.
Tiina Pystynen: Runousoppi luettu. Kannatti lukea. Hän sanoo omasta kokemuksestaan miten taiteilijan työ alkaa jostain pisteestä ja kehittyy siitä eteenpäin, tietä joka ei ole ennustettava. Mutta sitten oppii ettei pidä lannistua mistään sanomisista, kriitikoiden eikä kustannustoimittajien, vaan jos on kirjoittanut jotain, pitää siitä kiinni että se on "oikein kirjoitettu".
Kiitos vinkistä :)
VastaaPoistaVierailin katsomassa tuota keskustelua runouden tiimoilta.
VastaaPoistaMinun on turha olla tietävinään onko kritisointi oikeaa vai väärää.
En ole lukenut noista ketään.
Ja olen sitä mieltä vain yleisesti että nuorten maailma ja meidän vanhempien on ihan eri. Turha etsiä "runon olemusta" kuolleilla konsteilla, eli näkemyksillä jotka ovat vanhasta ajasta. Uuden ajan runoilijat tarvitsevat uusia kritisoinnin kriteereitä.En vielä tiedä mitä ne ovat)
On se niin eri asia.
Itse Kajavavainaan ja HS-viikatteen nahoissani kokeneena olen enemmän kuin riemuissani, että kritiikkeihin aletaan reagoida julkisesti. Tekemään vastakritiikkejä. Hesarin autoritaarinen asema ja monoipoli kulttuurikriitikkona saattaa halvaannuttaa taiteiljian moneksi vuodeksi, tukahduttaa yhteistyökanavat ja on myös niitä, jotka eivät siitä selviä. Onneksi tämä on muttumassa.
VastaaPoistaNiin se Mukkakin palasi junalla takaisin pohjoiseen ja Ahti muistelee vieläkin HS-kritiikkä 70-luvun alussa uusimmassa kirjassaan.
En ole lukenut runoteoksia, mutta huomattava kiinnostus heräsi. Kriitikon yliolkainen ja ylimalkainen suhtautuminen runokritiikeissä on silmiinpistävää. Vuosien varrella olen seurannut huomattavasti enemmän teatteri- kuin kirjallisuuskritiikkiä, mutta minun ihanteellinen ja romantisoitunut ajatus on, että kriitikon tulusi olla taiteen rakastaja, tutkia teosta, kritisoida, löytää teoksen ydin, nostaa myös hyviä asioita ja jättää mielipidekirjoitukset kapakkailtoihinsa tai yleisönosastoille.
Leevi Lehdon kanssa olen ehdottoman samaa mieltä esimerkiksi omalla nimellä julki tulemisesta, minusta se on tärkeää sekä kirjoittajana että kritiikin antajana vrt. anonyymejä kommentteja erinäisissä yhteyksissä lähtien naurettavasta näppispalstoilta.
Mitä kulttuuri- ja kirjallisuuskeskusteluun tulee, se kuuluu mielestäni kaikille - tekijöille, kokijoille, kansalaisille, kriitikoille, kustantajille - kaikille. Yhä enemmän on mahdollisuuksia ylittää kynnyksiä helpommin esim. blogeissa ja ottaa osaa tähän keskusteluun.
Virkistävä ajatus on myös se, että kirjallisuus olkoon yksi tieteen laji missä jokin toinenkin, mutta kirjailijat ja kieli eläköön presensiä vahvasti tieteen ainakin reunalla ellei ulkopuolella, omaa elämäänsä, tuleville tutkijoille tarkasteltavaksi.
Tieteilijä tutkikoon ja taiteilija luokoon - ja lahjakkaimmat tehkööt molempia : )
Näistä kaikenlaisista uuden runon äänistä tulee mieleen Tiina Pystynen, jota jo nyt voi uranuurtajaksi sanoa. Oletteko lukeneet hänen kirjaansa - Runousoppi, miten elämästä tuli taidetta. Suosittelen.
Jep. Kävin kommentoimassa HS-runokritiikkiä Virkkusen tekstin alle, koska se kiinnosti minua laajemmin, olen sivunnut aihetta mm kirjoitelmassani: Miksi Einsteinin villapaidassa ei ole siipiä.
VastaaPoistaKomma meni jhonkin tarkistuslautakuntaan. Eli katotaan tuleeko se sinne vai ei.
No ni. Kävin kirjastosta lainaamasssa Tiina Pystysen kirjan, Runousoppi..
VastaaPoistaEn vielä tiä mitä se sisältää. Katsotaan sitten aamulla mitä kommenttia ensi hätään pukkaa paperille.AL
No; miksei paiassa ole siipiä.
VastaaPoistaMua inhottaa nää uusvitsit.
Enkä mä tykkää jos en tiiä.
Paidassa ei ole siipiä ei ole uusvitsi. Peilaan kirjoitelmassani luovuuden ulottuvuuksia ja käsityksiä luovuudesta. Se on suoraan lähteistä koottu otsikko. Jos haluat, lähetän kirjoiteman sulle s-postissa.
VastaaPoistaTiina pystynen : Runousoppi, sopii erityisesti naisille, mutta jos aikoo Touko Siltalaksi, niin miksei sitten kaikille sukupuolille.
VastaaPoistaOlen vasta sivulla 116, melkein kaksisataa sivua, ja piirustuksia, eli kuvia mukana.
Suosittelen.
Tiina Pystynen: Runousoppi luettu.
VastaaPoistaKannatti lukea. Hän sanoo omasta kokemuksestaan miten taiteilijan työ alkaa jostain pisteestä ja kehittyy siitä eteenpäin, tietä joka ei ole ennustettava.
Mutta sitten oppii ettei pidä lannistua mistään sanomisista, kriitikoiden eikä kustannustoimittajien, vaan jos on kirjoittanut jotain, pitää siitä kiinni että se on "oikein kirjoitettu".
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista