yö: keksi samaa tarkoittava kellon viisareiden liikkeelle
yö: keksi samaa tarkoittava kellon viisareiden
yö: keksi samaa tarkoittava kellon
yö: keksi samaa tarkoittava
sana, keksi
pienehkö, suolainen tai makea, yksi- tai monikerroksinen, syötävä, vrt pikkuleipä
yö, mikä on tuo pyöreä jossa kaksi suoraa viivaa liikkuvat
yö keksi otsikko tälle hetkelle joka meni jo
yö keksi otsikko tälle hetkelle joka meni
yö keksi otsikko tälle hetkelle joka-
inen meistä kokee /yö/ pimeää, jos liikaa vaaleaa voi suojaksi laittaa hämärrinkaihtimen
hengitä syvään ja rauhallisesti, se on viesti soluillesi, jotka muistavat, ja nukahdat jo-
kainen nukahtaa joskus hetkelle joka meni kellon viisareiden liikkeelle
suolainen tai makea on pimeä /kuuntelemalla/ on otsikko tälle hetkelle
jo-kai-nen yö on minulle yhä _ _ _k a t k o _ _ _  n a i n e n _ _ _ vaikka pidän juuri pimeästä
pimeä juuri: keksi tasa-arvoinen ajatus suhteesa valoon
pimeä juuri: keksi tasa-arvoinen ajatus suhteessa
pimeä juuri: keksi tasa-arvoinen ajatus
pimeä ajatusjuuri
pimeä tasa-arvoi-tus suhteessa
kenen kanssa minä olen suhteessa /kuuntelemalla/ yötä öisin jos-
kus /kuuntelen/ öisin monia päiviä ja se on hyvin raskasta korvalle X 2
ja käytävät täyttyvät vuoropuhelusta
kenen vuoro on keskustella tänä yönä /kuuntelemalla/ sisäiset käytävät ovat
korvassa ja niissä tuulee molempiin suuntiin, erityisesi itseen päin
keksi samaa tarkoittava, yö, älä syö /keksi/ ä. hiilihydraatit, erityisesti yöllä nautittuna nostavat painoa vaikka antavatkin täyteläisen olotilan joka mahdollistaa helposti nukahtamisen; vauvaa ei saa pitää nälkäisenä, vauvan ollessa kylläinen hänet suositellaan nukutettavaksi lähelle toista ihmistä, mieluummin ihmistä, joka on miltei poikkeuksetta, tai useinmiten äiti, mieluummin ei ainoastaan samaan huoneeseen, hyvin liki, ei kuitenkaan niin liki, että vauvan happea kuljettavat osat - sieraimet tai suu peittyvät tuosta ihmisestä, joka useinmiten ja miltei poikkeuksetta on yö,
kerro samaa tarkoittava nimelle äiti
kerro samaa tarkoittava nimelle
kerro samaa tarkoittava
ihminen
/kuuntelen/

(c) Lealiisa Kivikari

Terveisiä CHR:lle Heinolan WPK-talolata

360 astetta: leivänmuruja jokaiselle kuukaudelle

TEKNISISTÄ SYISTÄ RUNOSARJA LUETTAVISSA TÄSTÄ LINKINSTÄ

3/8

Hiljaisuus pääni yläpuolella

alkaa pisaroida sanoja

                                tihentyä

Tyvenen ytimen saavuttua -

iltapäivään mennessä jo

pieniä ajatusnoroja

                           percussion

         accordion

kuka näkee
milloin aika hyppää kesän yli
kuun kehystämä punainen

kammarissa äiti
soittaa vinyyliltä
liljankukkaa

Kuljen kuusten reunustamaa polkua
lähiömetsässä
kerään mustikoita yhden piirakan verran
palatessa
löydän tutulta paikalta kourallisen kanttarelleja
lupiinit
ovat kukkineet
pietaryrtit nostaneet keltaiset latvansa rinteeeseen

pilvipouta
mustikat
itikat
paistan piirakan
keitän kahvia

kaukainen kesän maku

runo on kaukainen säkeet vieraita

aistit silti äärimmillään

ehkä jokin minussa
tallentaa
johonkin

tämän kesän;  kaiken vajavaisen ja täyden

foreca

Iltapäivän kartalla kolme unipisaraa

Ohimoiden latvatuulet, odottava

selkänikamien hiljaisuus, poskipäitten helisevä nauru

Onneksi ehdin polvitaipaleelta vartalosi suojaan.

Kirjoittamaan ne talteen.

 

10.7.

.
Sateen odottaminen;
istua
         aamutakista pukeutumatta

herukat värittyvät,
liikkumaton kärhö.
.
.
©chr.

Aikajanalta

Eilen olin muutaman muun minän kanssa

kuuntelemassa etelä-amerikkalaista musiikkia

Sammatissa - taidenavetalla. Alkuillan kalteva

valo siivilöityi metrinpaksuisen kiviseinän

ikkunoiden lävitse leikeiksi lattiaan. Pian sade alkoi

ensin  etäältä ukkosen kumu, sitten lähempänä

vavisutti lattian lankkuja, yritti peittää kitaran

ja bandoneonin soinnut.
Olen niiden sisällä, täällä.

En halua palata huomenna kaupunkiin jossa

panetellaan, revitään rikki

halutaan päitä vadille, väitellään supistuksista

rakennemuutoksista - entisiin uutisiin joissa

miljoonat pakenevat ja yhtä useat vaikenevat

En halua nähdä työvuorolistoja,

rastailla, peipoilla kirjosiepoilla on  jo poikaset

nisäkkään hädällä riipaiseva huuto

Haluan unohtaa aikajanan,

kalenterin illat joista on herättävä aamuun

Haluan pitää kiinni sylistä,

kädestä joka minulle annetaan

kupista jossa vesi ja merkitys ojennetaan.
   -Ja niin, kuitenkin ja tietysti
               varhain aamulla olen alasti torilla, jolla

minulle kerrotaan  ajatus että minun

on aivan turha enää sijoittaa rahaa housuihin

jotka kestävät useita vuosia

Nyt tiedän: keksin itseni uudelleen!

          Monta yötä kului keltaista maalatessa, sadelintua kuunnellessa
          ihmetellen: mikä tätä maailmaa oikein riepoo.

          Venytin muistin lankaa, se vasta on venyvä ja kummallinen
          ennen kuin synnyin olin melkein tämän näköinen

       
       

         En olekkaa blodi olen brunette
         en olekkaan lettipää olen lyhyt tukka ja yhä pitenevä tunne.

         Kaikenlaisia sattumuksia olen kokenut, että
         pääsin pisteeseen, josta viiva alkaa muodostua.

        Huvittavinta kuintenkin on, että olen kuvitelleut:
        ristiäisissäni laulettiin Ystävä sä lapsien tai jotain
        sinnepäin, eihän se niin mennyt
        minulle on Valehdeltu kertakaikkiaan
        olen uskonut toisten keksimään
       
        minään. Enää en.

        Sillä olen Päähenkilö
        ja kuulen vieläkin soundin.

Chr:n runosta inspiroituneena

Rankan sateen pimentämänä yönä voisi olla toissaalla,
toisalla voisivat olla muistojen pieksemät pihamaat.

Missä on paikka, joka on itsestä katsottuna jokin muu,
jossain muualla; onko olemaassakaan?

(c) LeliisaK

Kesken kaiken (Ema Saikoota lukiessa)

.
Valoisassa yössä on sandaaleihini kutoutunut verkko.
Miten voisin rikkoa sen,
vain lähteäkseni pois?
.
 © chr.

läyhästä lähiöstä

pari askelta puistikkoon



ihmiset

tunteiden ilotulitusta



tuuli

tuoksujen tuoksinaa


metsä huokuu kauneutta
                      vesi



täydellinen ilta

kukkeus


käki


juoksijatkin tuoksuvat hyvälle

kesä kiireestä kantapäähän 


aarniometsä
kuin satu


epätodellisen todellinen kauneus

pari askelta puistikkoon


satumetsä

olet 
kauneus, olemisen muotona hahmottumaton

puhdas kaaos 
säröt versojen kohtaamispaikkoina
tanssin paljaat jalkapohjat

(c)LealiisaK

Yksin, Matkalla 2005 LealiisaKivikari

Tällainen 2005 maalattattu (paperi/sekatekniikka) "Yksin, matkalla" lähti juuri lahjaksi. Heijastelee tuo kuva, kun se on paspiksessa ja kehyksessä lasin alla. Ei sit muuta just nyt. Hirveesti säkeitä päässä. Nukahda niiden kahinaan.

Pitkänokkainen armastus

http://www.eenet.ee/EENet/kurg.html


Katson pitkäkoipisten pitkänokkaista armastusta:

risuinen seimi
tammen latvassa
majan ympärillä lehtevää valoa
siinä kylpevät nuo kaksi

mustan siiven isku valkea vatsa
lämmin varjo paljastaa
spektrin kaikki värit
musta kimaltelee valoa

pitemmälle katsova nokka kurottuu
kohti uutta maailmaa
aarteet ritsahtelevat
ja valkoiset kuoret
loistavat
valon silminä hämärästä
iiriksissään Afrikan muistot
ikään kuin hieman ironisesti
pysähtyvät myös tähän hetkeen

katseen pohjalta ponnistaa muinainen viisaus
kohti karsastavaa kameraa

- merkitsevän pitkään?

Heleä helluntai - jännityskertomus

.

Tuhkasillan notkossa onnistuu hyttysen yltäkylläinen veriateria.

Pirunpellon kukkahämähäkin myrkkypistin seuraa loisivaa villakärpästä.

Nummikiitäjäisen ahnaat koukkujalat tarttuvat kohteeseensa kuin

Harmisuolla isäntäänsä kiinnittynyt samettipunkki. Kuulee huudon;

hietapistiäinen raahaa lamautettua koloonsa.

- "Sen jalat irtoavat herkästi", miettii Haaskaholman hepokatti, musertaa saaliin.

Vesimittari pyydystää uimataidottomat, näkee

Haudankorven lammessa kelluvan suursukeltajan uhrin, tyhjän kuoren.

Käärmemäen suolla vesiperhosen toukka iskee terävät leukansa,

omaan veljeen,

nauttii saaliista samaan aikaan kuin imukärsällään tähtää raatosaarelainen piikkilude.

Turkkilo hautaa kuolleita Ampumaradalla.

Koirakedon pimentyneessä ojassa

kiiltomato imee uhrinsa liuotetut kudokset,

ja sammuttaa valon.

. 

© chr.

Laitanpa tähän linkin mielestäni tosi hienoon runoon Rikkaruohoissa - jolla, syystä tai tai toisesta, Chr ei halua LSPn palstatilaa rasittaa. :)

http://rikkaruohot.blogspot.fi/2013/05/kun-sina-synnyit.html

kimalaisen talo

kuistiin ilmestyneet

kennot hennot

venyy aamunsini Gini

menyy hunajainen valo

kimalaisen talo

lennot muistiin


kirjoi-

tamme

28.4.2013 Lahti

Felmannin pellon muistomerkin ihmiset
näkivät tänään
kuinka halasimme, katsoimme silmiin, huusimme. äiti!

Sanon vielä tämän: Anteeksi!

Fellmanin pelto

.
Vankileirinkin siemen itää
kadonneen leipäpalan ruista

kevät,
ompi
ompi selkäni ranka kylmä

                              ja musta

läpi ohut vaahteran juuri
tunnustelee
marraskesiä, iskevä raekuuro

! Äiti !
.

Runo Lahdessa 28.4.2013

Minulle kerrottiin tarina vangista ja vartijasta
he menivät naimisiin; rakkaus synnytti kauniita jälkeläisiä.
Tämä muisto sydämessäni kuljen tänään harjulla
koko päivän koirine kanssa auringossa kylpien.

KOIRIEN PASKAT ULVOTTAVAT YLEISÖNOSASTOJA

vuodenaika väärissä vaatteissa
pihtaa pilvimekkonsa kätköissä aurinkoaan
PongJangin poika diktaattori kiukuttelee maailmalle
vankileirinukkekodin kidutetuista luista
kokoon liimatut ohjukset erektiossa
lännenmies toivoo mahdollisen aktin alkaissa
niiden laukeavan maailman suurimman museoarmejan
omaan käteen
yhdistyneidenkansakuntien hississä karkaa pieru
erityisyksikkö hälyytetään paikalle tuulettamaan

koulunpiha muistuttaa karmanlaista
roolini on hampaaton vahtikoira
joka neuvoo yhteenlakskuissa
jakolaskuissa ja kertotaulussa
miestenalut tulinentippa valuu nenänpäästä
jumala on tuunattu neliveto
joka pauhaa suppareien välityksellä
Petri Nygårdin Klamydia kielellä
ja teinitytöt angstaa ja kikattaa
päivä päivältä valmiimpina
murtautumaan miesten sydämmiin

tien toisellapuolen
mykkä teollisuushalli
nurkalla vettä vuotavan räystään alla
trukki kerää ruostetta
rautaputkien pinot palavat punaruskeina
kiireettömän korroosion kiirastulessa
kaipaus takaisin voittaa ei enää koskaan takaisin ajatuksen
paskaisiin ja rasvaisiin hommiin
hikiotsalla toisten murrettujen sielujen kanssa
odottaen suu napsuen vetisiä viikonloppuja
nuorten naisten ihastumisia
jotka haalistuvat kusella käynnin aikana
pelkäksi humionhakuisuudeksi
ja yksinhuoltajaäidit tovovat
sinun siittävän vielä yhden lisää
hylkäävän heidät tai ohi jyskyttävän elämän
helpotuksen kielletyt hedelmät
kissa vilkaisee taakseen kadoten pihan roskiksien taakse

Rauta Rouva makaa viimein hiljaisena arkussaan
haudatkaa pääalaspäin hyljättyyn kuiluun
kaivosmiehet kohottavat kaatoryypyt
työvoimatoimiston jonossa ei jaeta bonuksia
pukuihin puetut parasiitit
kantavat kurjuuksiamme salkuissaan
Bostonin maratonilla räjähtää
pistää pahan kiertämään
koirien paskat ulvottavat yleisönosastoja
saastaiset tienpientareet odottamassa
leskenlehtien keltaista maihinnousua

Kirjoita runoni Tee

teekupissa

tummansininen ilta



ja yöstä karannut kajo

samettinojatuolillani


kuu sulaa


matkustan unessa aamuun

koko ajan hereillä

Silmitön talvi

joulukuun kaukolämpölasku 498,23 euroa.

Tulkoon vaan järjetön sää

Kun roolivaateet puettiin päälle hinnasta ei sovittu

 vakuutusta ei otettu, kiinnityksiä sitäkin enemmän.

Äiti ei kai noi sun runohommat mee meijän kaikkien yhteisistä rahoista.

Ahkeruutta ei mitata senteissä

eikä runoutta lasketa työn tai merkkien määrässä

meitä ei kylmetä.

Kuule, me ollaan vanha pari, opittiin vanhan maailman tavoille

kellokortti raks raks; onko perheenjäsen tavattavissa

onko vessapaperia

ei mitään uutisia sieltä tulee naapurinlähiö ihon alla paleltaa.

 Jäistä palvilihaa ja ketjujansa vihaa

viet mut kouluun: koira,  peiton alle.

Kuule, ei me oikein opittu sitä eroamista, harvinaista se oli 1970-luvulla

ja alttariparvelta soi, ja soi: tulkoon vaan silmitön talvi

joskus silloin sähkölasku oli 19,20 markkaa.

IHMINEN, OLISITKO TUULI

Antaisitko itsellesi luvan ajatella sattumanvaraisesti?

Minuutti minuutilta pidentyvässä valaistuksessa on pakko kestää

kaaos: jos joku kuvaisi keittiöni joutuisin tositv-ohjelmaan. Briljant. Pääsisin

telkkariin. Maailman epäsiistein keittiö, tai pyykkihuone, lattialauta, koirankuppi.

Miten en muistanut: tämä kaikki pakottaa mieltä, on syntyvien

lauseiden tiellä, kalloa kiertävällä poluilla, pälvipellolla, kuinka kevät on

sekasortoinen järjestystä vailla. Rivo limainen maa, häpeilemätön terroristi,
hajukin levällään! Ja sinä väität vuosittain odottavasi tätä. Valehteija.

Olisi armollisempaa, jos talven jälkeen tulisi syksy

valkoisen pimeän turvallisuus saisi hajota lempeästi;  höpöhöpö

antaisit itsellesi luvan himoon, päistikkaa
rakastua ihojen ihanaan hikiseen iloon!

Kuka minussa tahtoo siistin elämän, pitää kiinni aamukahvista ja iltauutisista
nämä juurtuneet nimikkoroolit ovat järjestelmää varten luotija

 tottumus ja järjestys ovat huomaamattomia, kammottavia kita-aukkoja

roolivaatteet painavat jään alle, pohjaan saakka

seisahtaneen virran pohjalla vihellellään ja veisataan koko sakki, 
huolellisesti kasassa: eihäntässämitäänsenkummempaa.

Jos jäsenet eivät saa tanssia vapaasti ensin ne kolottavat, sitten kangistuvat

 osaisitko, olisitko tuuli joka purkaa jäitä tulvaksi asti

ihmistä, sinua ei ole vakuutettu eikä pakotettu, olet omaan valheeseen sidottu

ja niin vapaa, että sitä ei nukkumatta kestä

siinä koko elämisen onni ja onnettomuus: ihminen,
kuinka ylipäätään kukaan voi olla, minua rakastamatta?

Tuulee niin lujasti että auto liikkuu sammutettuna paikoillaan

tämäkö on se tuuli mistä laulussa kerrotaan, jos niin

miksi kukaan ei ota minua kädestä kiinni

tai seiso auton edessä ennen sillan kaidetta

tuulee ja pidä mua kädestä

Kuuntelin eilen kuolleen miehen päiväkirjamerkintöjä

ja kadehdin häneltä

sairautta, joka ensin paransi

ja sitten tappoi hänet

kova tuuli on Jumalan nauru

Huhtikuun pidentyvässä valossa mikään ei pysy paikoillaan, niveletkin naksuvat

muistan, kun kerroit tämän tuulen tulevan:

avasit karttakirjan ja piirsit ympyrän lyijykynällä

rannikolle pienen kylän kohdalle, tuuli

minut sinulta muuten kauaksi vie

Ilmavirta vinkuu raollaan olevasta auton ikkunasta, minä sen sisällä

ulkopuolisena rakkaudesta joka hipaisi räikeässä valaistuksessa

kuin roskat maata, maatumatta. Niin olit jo pois.

minä tuulessa mukana kuljen

olet kauneus, olemisen muotona hahmottumaton

puhdas kaaos säröt versojen kohtaamispaikkoina, tanssin paljaat jalkapohjat.

Hiirenkorvilla
kuuntelee paljas metsä
Linnut lauluavat
 

Humiseva

Helmoissa humiseva harju

maasta työntyvät nutturat


huhtikuun jyrkänteellä

aina yhtä järkähtämättömät

katsovat luottavaisina kesään


kuusen kampaamat tuulet


sekoittuvat

Pärskivä

ja leppä räntämieli

tunnustelee taivasta


pärskivät kukkaset

sormenpäissään

Ällistynyt

mutta tuo pihapihlajamme


leveäkoura

mantelisuu


vielä vastasyntyneen

ällistynyt katse

silmuissaan

Paitasi

Paitasi ja pyyhkeesi ovat nyt pestyt

             -  ne ovat pelkät kuoret -

Sinun täytyisi nyt tulla, puhua.  olla

Antaa tahrojen puhtaudelle

sisältö ja muoto

Kertomus

Keväällä joki tulvii

aistit räjähtävät pajunkukissa

kävelet rannalla

                    pakahdut puskista;


kylmät huoneet

lämpiävät hitaasti

                                    aamuaurinko,

                                    toinen peilissä


kävelet,


pöytään on katettu vaatimaton aamiainen

teekupit

kilkahtelevat ristiin

kirkassointisesti


ulkona lintu pyrähtelee sähkötolpasta puuhun


(aamiaisen jälkeen

kertomus jatkuu)


Päivällisen aikaan

pyydystän tulen

paistettua kalaa ja haudutettua nokkosta


talo on jo lämmin


aamuisin

ritsautamme makeasti

lätäkön kannet

FRAGMENTTEJA TIETOISUUDESTA ELI HEIJASTUKSIA TIEDONMUODOSTUKSESTA AIVOISSA

Päähän putoilee vain sattumuksia tai unia


Kuka kulutti ajan: dekolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain voidetta. Kuka kulutti ajan, isän kanssa luimme ääneen seitsemää veljestä 1981, itkimme. Nyt itken jotain muuta.

Tuleeko yhä enemmän aamuja jolloin kitalaki on unesta rohtunut. Vatsaa vääntää ja päätä särkee. Ei edes kello ole soinut. Tällainen aamu - seison surkeana tyhjä kahvipurkki kädessä. Kuka kulutti kahvinporot.

Kuka lähtee pyjamassa Valtsuun, se on kai vielä kyläkauppa, ja leikin: Möysä vielä hetken (koti)kylä.

* * *

Aivan yllättäin poskellani tuuli kuin keväällä 1985. Oliko se ravintola Berliinissä, Amsterdamissa vai Lahdessa, sillä ei ole merkitystä. Kuin olisimme olleet yksityistilaisuudessa. Sinä ja minä. Ja tässä hetkessä päätän: vaikka sairaus kuluttaisi muistini en unohda koskaan.

Sinä tanssit. Ja tanssit. Ja silmäsi koskuivat ilosta. Me kulutimme ajan, joka ei uponnut kuin haaksirikkoinen laiva kadoskiin vaan on läsnä kuin huulipunan tuoksu tai nimeämätön maku huulilla.

Ostan Valtsusta kaksikymmentä ruusua, kymmenen vaaleanpunaista ja kymmenen hehkuvaa auringonlaskua.

Degolteni on ihan rypyssä, laita äkkiä jotain öljyä. Ja sinä sanoit usein: voi kuinka suloisesti sinä punastut. Kokonaisen yön maistelimme hämärää valoa iholle katetulta pöydältä. Ajatus muistosta vie käden poskelle kuin etelätuulen.

* * *
* * *

"Vähän me pyydettiin, mutta paljon meille annettiin. Kirkasta kylmää vuodenaikaa peilata menneitä pihan jäälautoista. Kaksi iloista koiraa. Ja viimein." Se rypistynyt degoltee, laita äkkiä jotain rasvaa (se on vain minun pieni murheeni, joka kertoo kuluneesta ajasta, vastasin.)

Heti aamulla ovat supattamassa päähän ajatuksia. Öisin valtaavat yksityisen tilani, eivätkä mihinkään katoa, vaikka kuinka kauniisti pyydän. Vainajat. Luulisi heilläkin olevan oma paikkansa tässä maailmankaikkeudessa niin kuin minullakin pitäisi olla.

Mutta ei, veli hääpuvussaan, vuodelta 1979, sutjakka nuorukainen. "Näin mäkilähdöstä laitetaan auto taskuparkkiin, itse ajat, minä en sinun puolestasi elä." Ja niin ovat piirtäneet minulle tarkan alueen, jossa olla, keittää kahvia ja polttaa tupakkaa.

Viestit syntymästä tavoittaa minut aina viimeisenä. Aivan kuin olisin kuolleille merkitty. Mummo touhuaa niin paljon, että en tolkkua saa, mutta jotain varten pitää talo olla tällingissä ja "emännän tuntee jo rappusilta ja porstuasta." Kulunut keinomokkatakki, josta minullekin riitti vielä vuonna 1983 kun oli uusiaalto ja musiikkia tukka täynnä.

Menin kerran kursiille, oliko se vuonna 2006, että oppisin mielikuvissa laittamaan vainajat komeaan veneeseen, hyvästelemään ja kiittelemään, etteivät enää palaisi. Kuka ajan kulutti? Meidän vainajat, siis minun armaat kalaman kukat, seisovat rannalla pyhäpuvuissaan,laittavat valkeita lumpeita ja vesiheinää soutuveneeseen ja minut sinne koirineni soutamaan virtaan. Heiluttavat somasti. Mutta mihinkään eivät katoa, eivät käskemälläkään.

Ja kovati tuntuu heillä asiaa olevan, aamusta yömyöhän, iltaan ja koko ajan. Tähän ei ymmärrykseni riitä: niin kovasti he haluavat ohjailla tämän puoleisia, eikö heille jo riittänyt -


* * *

Kahdekasan kilometriä pohjoiseen mummolasta oli talo nimeltä Välimaa, siellä asui hampaaton Veikko. Pyhäiltana se hölkytteli mummolan pihaan. Minulla oli uusi kesäkolttu, vuosi taisi olla 1975. Puuskutti siinä pihassa ja osoitti minua sormella kovaan ääneen: saako tuota tyttöä naira.

Minä juoksin metsään karkuun itku silmässä. Ei minun perään kukaan lähtenyt. Huomasiko seuraavanakaan päivänä, että olin jonnekin mennyt, metsään, sydänmaille.

Kaupungissa vuonna 1983 heräsin isän nousuhumalaan: ei paha oo kenkään ihminen toinen vain heikompi toista. Kelteisillään olohuoneessa konjakkilasi kädessä kuin suurella estraadilla yleisönään äitinsä isän kaappikello, kristallit tarkassa rivissä ja hopealusikat laatikossa.

Kaada minullekin. "Sinä se olet ainoa meidän pojista, joka juo konjakkia heti aamusta" Kas hyvää on rinnassa jokaisen vaik ain ei se esille loista.

Kirveli kitalakeen, mutta sisulla nielin, miehekkäästi.

Meidän perheessä on ollut kovempi homma kasvaa naiseksi. Kuin ihmiseksi. Tuli vain mieleen, kun aamulla voitelin degoteeni Sokoksesta luottokortilla ostetulla voiteella. Eikä isäkään enää Leinoa tai Kiveä tai muutakaan - makaa vain osana sairaalan sängyn reunaa, enkä minä tiedä mitä pitäisi sanoa, ajatella. Miten ylipäätään pitäisi olla. Tällaisessa tilanteessa.

* * *

Valtsusta ostetuista ruusuista, vaaleanpunaisista kolme on päättänyt etteivät avaudu. Rytistävät terälehtensä itseään vasten ja vaikenevat. Kuin kolme veljeä suuressa talossa jonka nimi voisi olla salaisuus. Tuoksu, ruusun tuoksu, rakkaudenko. Höpö höpö, sisarkateuden, jonka ymmärsin vasta aikuisena.

Vuonna 1968 täytin kaikki löytämäni kassit kirjoilla ja ilmoitin, että lähden kouluun. Vuonna 1969 ilmoitin, että en millään ehdi koskaan hoitaa omia lapsiani, koska opetan lapsia koulussa. Ihmisessä on kaikki tieto, kun hän syntyy. Ja sitten. Suurella työllä ja vaivalla lapsi koulitaan tämän maailman tavoille. Ketä varten? Minkä vuoksi?

Ja mitkä ovat tämän maailman tavat?
Tavattomuus!

Täytyy kadottaa kaikki luontainen tieto, käytös ja kysymyksen asettelu. Jotta jossain kohdassa, silloin kun siihen et ole varautunut ollenkaan, tyhjään päähän putoaa se kaikkea oleellisin kysymys itseydestä. Jotta sen jälkeen, kun sitä lähdet etsimään sinusta voidaan käyttää sellaisia sanoja kuten itsekäs tai egoistinen.

* * *

Mutta koirat. Ovat hetkessä iloisia. Nuorempi on löytänyt lumikinosten alta aidan rajat ja haukkuu jokaisen kulman omaksi. Vanhempi makaa matolla kuin aurinkonurmikon läiskällä - pyhä päivä, sunnuntai.


* * *
* * *

Minulla oli helppoa sydänmailla, mummolassa. Verrattuna naapuritalon Lailaan minä olin tyttö kaupungista ja vain kesäisin käymässä.

Laila oli kalpea ja hiljainen, kerran muistan hänen hymyilleen. Jos mummolan kesävieraat halusivat meistä valokuvan hän oli aina jotenkin vinottain takanani ja katsoi maata pitkin. Laila teki paljon töitä, hän ei joutanut leikkiä. Minä autoin häntä, leikin hänen auttamistaan. Saunan hämärässä hän opetti minulle kuinka veri pestään pois alusvaatteista. Kaivokylmällä vedellä, mäntysuovalla ja nyrkeillä.

Mittaan aikaa kesään:

räystäskouru lirauttelee kahden minuutin välein

poraa reikää valkoisesta vihreään.

murreruno

murren runo
murre&runo
remrun noru
murra runo,
   ornu!
senkin urno
noron polo
polon olo


yhvää ääispäistä ;)

aineen tärähtely

pallo on

avaruuden meressä

ajelehtii alkusumussa

siellä maailmankaikkeuden suurimmat valaat

uivat

sukeltelevat mustuuteen

ja ylös

hengittämään

roiskivat ympäriinsä linnunradan liejua


verkkaista loiskahtelua

meteoriittirannoilla


tietämämme mukaan

aineen tärähtelyä tuskin huomaa

haluamme uskoa

Kuunuinti

Suuren kuun
uinti yli taivaankaaren,

poskien uurteet kraaterit

niskan näkymätön pimeys

aavistamattomuus

Vuorovesien liike

nousu ja lasku, tähtisateen

murtuminen, hetken ikuisuus

jokaisen

aallonharjalla

olet lähellä kuin eilen

rakkaus yks sentti eteen yks taakse

joskus

maa katoaa jalkojen alta

huipulta näen

miten muurahaiset etenevät sentin sata kiloa painavat neulaset hampaissaan

yks sentti eteen

yks taakse


pihlajan silmusta alkaa

noin tunnin mittainen minuutti

 Kevätpäivän tasaus

Mieleni
leijuu
kevään ääninä
valon säteinä
tuulena  
lokkeina sinessä
luulen olevani
pumpulia
ei - tiedän
olevani
pumpulia

ja yhä enemmän
ihmiset
ovat
vastenmielisiä

(keinu-harjoitelma)

kanssasi 

 valkeayönä 

keinumaan

antaudun

kevyesti kesytetty 

kuiskaus & tuuli puhaltaa

ilmavaa hidastaa maata-ilmaa

maa-ilmaa

voi-maa

voi-maa-il-maa

anna  itsesi  minulle

pyydän 

kokonaan

kaipaan

tätä

liikkuvaa

suloista lämpöä lainehtivaa

kolme hetkeä

ei yötä ollenkaan

silmät sormissasi

minä vain, minä ainoastaan

kanssasi keinua saan

    

 kätesi silmäsi  

kuljettaa 

kuin ilmavirta perhosta

sisälle lentoon

lävitse läpikuultavaan


yöttömään

valkeaan

lumousverhot

kevättä kohti


katseilta piilossa jossain

jää säröytyy

sulaa


pisaroi

elämä  hulluus

Eeva Kilven Kuolinsiivousta lukiessa

kello 17.42. maaliskuun ensimmäisen päivän valossa, sohvan nurkassa, olen hengissä! Koira käy niskaani vasten lepäämään, koko painollaan, työntää kostean kuononsa olkapäälle, tuhahtelee ja nukahtaa. Miten nopeasti vaihtelevat raskaus ja keveys. Ja kuinka toinen kantaa sitä katseessaa, ja toinen, joka on kauempana tästä kuvasta saa ruumiin muuttumaan ilmavaksi, leijuvaksi. Jos saavutan Eevan iän ja viisauden ja Magdalan Marian rohkeuden - niin varo! minua ei painollaan raskaaksi saa mikään tai kukaan, ainoastaan kukin, keveästi. Ja sinä kysyt: niinkö pitkään minun on odotettava. Hymyilen: haltioitunut ei tunne lineaarisen ajan harhaa, hän elää sykleistä, sykleissä. Sykähdellen.

27.2. maanantai

Helmikuun lopun päivä
avaa
syyspimeän

valoa on paljon 
se valuu joka suuntaan

sydän sulaa

tänään voi uskoa paremmin toimivaan maailmaan

talo avautuu

kuusissa tsirp tsirp

Lukiessa Lassi Nummia

Tuleeko sinulle heti mieleen väri, jos sanon etruskinsininen, kysyn, ja hän

kertoo minulle pitkin lausein mielensä kartasta, jossa ei ole sellaista värimäärettä, mutta

katsoessaan keittiössä vanhaan astiaan, hän saattaa ajatella etruskinsiniseksi sen mitä ei

ole aiemmin ajatellut.

Maalasin Melicianon kylässä seinään etruskinaisenpään, joku sanoi niin että se oli: naisen pää,

minulle itselleni tuli mieleen enemmän sarjakuva. 

Tiesin heti minkälainen on etruskinsininen, vaikka minun päässäni ei ole sellaista karttaa,

mutta muistissa on toinen kevät, kun kävelimme Pompejn raunioilla, ja minua hermostutti nuori

ja kiireinen matkaopas, koska mielessäni tuo kaikki aika oli niin syvällä, että olisin kaivannut

rauhoittumista himmentyneiden, rapistuneiden ääriviivojen äärellä.

Miksi minä maalasin vain pään? Täytin sinä keväänä neljäkymmentä, sinä päivänä, hetkenä, kun sekoitin kaikki sinisen sävyt seinään. Voihan olla niin, että aviovaimosta tulee vain pää yhtä lailla kuin koivuun vuosirenkaita. Puhuva pää, joka pakotetaan tietämään ja kommentoimaan. Se vain lipsahtaa niin. Hups. Ei millään pahalla. Ja aviomiehet kulkevat keväisillä kaduilla silmäilemässä päättömiä vartaloita. Niinkö se menee?


* *

Sinä kysyit kirjoitanko minä sinut? Ja jäin ajattelemaan sitä. Kirjoitanko. Mistään noin elävästä kuin sinä ei voi tehdä enää elävämpää.


* *

Jos kirjoittaisin sen nuorukaisen suloisesta etuhampaiden raosta, lukiessani kahvilassa Lassi Nummea ja syödessäni hampurilaista, jos kirjoittaisin hänen silmiesä kirkkaudesta, kun hän huudahti: loistava yhdistelmä, jos kirjoittaisin, kuinka hänen poskilleen nousi puna ja hänen kirkkautensa harhaili kirjani ylitse minuun, jos kirjoittaisin siitä, minua sanottaisiin suureksi kissaeläimeksi, joka on peto, mutta jos siitä kirjoittaisi minun ikäinen mies, ja jos suloinen hammasrako olisi ollut neitoksisen etuhampaissa, niin silloin, sanottaisiin jotain muuta.

* *

Aamukahvi puutarhassa/maalaus

Sateen jälkeen aamuenkelit levittävät puutarhaan
vaaleanpunaisia vihkiharsoseittejä
hämähäkit kutovat verkkojaan auringon kanssa kilpaa
varpaat
kastuvat
Omenapuusta pudonnut omenatorttu sinisellä haalistuneella
puutarhapöydällä
kahvipannu höyryää
Huomaan että kasteessa ovat jalkoihini löytyneet uudet
varpaat
on
siis tarkoitus kävellä laajemmalle elämään tästä paratiisista

Kangastus 1.

.

Kangastusta putoaa maahan joskus

otetaan puukuppiin säilöön

se on monessa kohti lääkkeenä hyvä,

pistoksiin ja lasten synnytyksiin

hyvin sulavaa on se kangastus.

Myös pilviä voi pudota maahan,

niitä voi etsiä ja niillä parantaa tauteja

kuten ennen käen kukkumista kerätään,

keitetään Andromedan suokanerva,

kuten luumarjojen maito

ansalankojen maalinnut

tuulipölytteinen pesäpako.

Kokonaiset metsät katoavat

myötävalossa lumenviipymälammet,

katoaa tunturiposken kaarnikkaluuta

jäävät kaukoputkeen ohuet pystypilarit

riekkojen valkoiset vatsat.

.

teksti Tiina Tanskasen valokuvateokseen. 

.