Kasvanut
muiston sisällä, jälleen
Yhden maahan sidotun minuutin,
taipumatta, hetki
murtuen
murtuen
pehmeästi puhuen
taianomaa
Joten tässä me olemme
Yö, kantapäät ovillamme
myrskyää sisään, pyydellen
Jalkamme juopuvat loitsuissa
Liikkuen
Onnellisesti, onnellisesti
suudelmin ja kirouksiin
putoavassa naurussa
Onnellisesti katoaisin
toiveisiin
hukattuuun hengenvetoon
lähimmässä unelmassa
Niin kaukana
Aina kahteen ja kolmeen laskien
mutta koskaan ei ääneen ainoaa sanaa
Tämä piilotettu temppeli, kuumin
hiilenmustin
askelin
Onnellisesti
aina suudelmin, kirousten jälkeen
naurussa
kiirehdi, olen tehnyt vuoteen
Kun kasvamme, menemme
tänne ja jälkeen
En ole koskaan hyljeksinyt sinua
Siis kiirehdi , annoin, sallin
minne sijani teinkään , sinne
Niele kalpeutesi,
paina nouseva pala, nielustasi
pois
Linkissä oleva laulu on Lisa Papineau'n kirjoittama, esittämä (näin olen ymmärtänyt)
Runon olen kirjoittanut sitä seuraillen, en kääntäen enkä laululyriikka tehden; siihen minusta ei ole)
Mielenkiintoinen monitasoinen sanataideteos. Kaihoa, tunnetta, rajuutta. Vaatii lukemaan moneen kertaan.
VastaaPoistaTulee mieleen Lealiisan runot.
VastaaPoistakiiitos kiitos kommenteista, AL, Sirpa, ja TP.. kuin myös LL ja RKK , kun kerta tulitte mieleen :)
VastaaPoistaKyllä tämä oli tietysti Jorman runo, jotenkin uudenlainen, mietin jo lukiessa, kuka kirjoittaa näin. Ja assosiaatiot ovat kyllä yksi lukemisen nautinnoista. RKK:n Lahden esiintymisissä oli tosiaan vahvat kontrastit (2008) myös, niin kuin tässä tekstissä, mutta toki tätä lukisin tekijänsä omana runona. Tekisi mieli itsekin runoilla jonkin musiikkikappaleen innoittamana, se voisi olla kiehtovaa ja avaisi ehkä uusia oivalluksia ja ikkunoita ilmaisuun. TP
VastaaPoista