Kevät versoo joskus palaneesta maasta.
Marianne Valola 10.4.2014
Merellä
Sinun jälkeesi
olen pitänyt paitaasi poskeani vasten.
Silmät kiinni,
yrittänyt kuvitella että olisit yhä siinä,
itkumuurilla kanssani.
Ikävä paidassa, poskeani vasten.
Aika ja paita poskella kuluvat, mutta ikävä ei haalistu.
Vuosien myötä tuoksusi on paidasta haisteltu
jäljellä enää poskestani hankautunut määrätön ikävä.
Sinä olet mennyt ja aika on kai armahtanut
kaikki muut paitsi minut,
sillä minä pidän sinusta kiinni:
Sinun viimeisestä korresta, korren varjosta ja vielä korren varjon muistosta.
Ikävä on vellova valtameri
eikä kuiville pääse vaikka kuinka polkisi ja kauhoisi.
Viisaammat väittävät, ettei hukkumiskuolema ole tuskallinen
minä valitsen sen itselleni
Sen sijaan että haaveilisin raahautuvani palelevana autiolle rannalle
valitsen hukkua lempeästi.
Suuri rauha syleilee minua
ei ole enää väliä kuinka pitkä matka rannalle on
eikä venettä näy missään
Toden totta, tunne on vahva voima. Se kulkee mukanamme joskus tosi kauan, siitä syntyy hieno runo.
VastaaPoistaRunosi vie syvälle tunteiden autiuuteen. Levollisesti ikävä ja ahdistus antavat itsensä tuskan lohduttavaan
VastaaPoistasyleilyyn. Tuuli puhaltaa merellä. Vahvaa tunnelmaa