Myötä- ja vastamäessä
luisti yhtä paljon.
Sitten tuli kevät.
Puhalsi hengen
hengettömään.
Meillä ei ole lapsia.
Sen sijaan on
kaksi vanhusta
-mies ja kissa.
Toinen odottaa kuolemaa,
toinen elämää
jääkaapin vierellä.
Minä jossain siinä keskellä
lankalauantaina,
marketin kahvilassa.
Kun suklaamunat
ovat loppuneet hyllystä
ja entinen piispa kerää
eteisessä kolikoita
maailman köyhille.
Siinä kaiken keskellä
olen ketjun viimeinen
lenkki, sukuhaudan
kaivertamaton kivi.
Miten puhallan
hengen hengettömään.
Henki puhallettiin hengettömään tuolla alussa. Pitääkö se puhaltaa sitten vielä johonkin toiseen, henki, lopussa?
VastaaPoistaToinen odottaa elämää toinen kuolemaa oli hyvä oivallus kirjoitettuna.
Kirjoittaja tuntuu olevan hyvinkin hengissä koska nimeä ei vielä ole hautakivessä, ja seuraa mitä marketissa tapahtuu.
Tästä tulee jotenkin katolilainen fiilis, kevät jossain Italiassa. Entisen piispan hahmoon tiivistyy jotakin nykyajan problemaattisesta pappeudesta.
VastaaPoistaTämä on kysymyksien ja paradoksien varaan rakentuva teksti. Nykyaika ja traditoiden jatkumo, henki ja hengettömyys, ovat sovittamattomassa ristiriidassa, joka odottaa ratkaisua.
Ratkaisu on kevät, mutta mihin se katosi, katosiko se nykyajan mukana?
Tuota joo, hyvä kommentti Annaliisa. Alussa tuli kevät, luonto heräsi henkiin. Lopussa on suvun viimeinen ketjun osa, joka yrittää puhaltaa hengen johonkin. Traditioon, jatkuvuuteen, pääsiäiseen, vanhukseen. Mutta voiko sen tehdä.
VastaaPoistaMielenkiintoista Terhi, että yhdistät runon Italiaan, sielunmaisemaani. Ah, Veronan kevät! Inspiraatio on kumminkin hyvin savolaisen pikkukaupungin automarketista.
Oih. Verona ja kevät. Siit en tiedä mitään. Vaan onpa sitä savon ja hämeenkin keväissä hihkumista.
VastaaPoistaAnnaLiisan kaa pohdin mielessäni alun ja lopun 'hengetöntä' ,joo-o. hengetön vaikka hengissä, hetken hengellinenkin. Entinen piispa, maailman köyhät ja kaivertamaton kivi. Kiehtovia detaljeja, paradoksejakin. Eipä hassumpaa, lainkaan.