Ei häneltä tätä kotia otettu.
Ei.
Hän meni miehelään tästä.
Nuoret nyt liikkuvat kylästä toiseen.
Talon kohdalla on sireeni. Se on suuri ja korkea puu.
Ja alhaalla on joskus ollut taloa suojaamassa komea kuusiaita.
Aita on siellä. Unohdettuna. Tehtävää vailla.
Omenapuu
kukkii kuin hulmuaisi morsiamen huntu tuulessa.
Kullerot kattavat koko rinteen, kauas, kauas
kunnes vihreä metsä nousee
ja
päättyy siniseen taivaan utuun.
Siinä minä seison.
Paikan päällä.
Tätä tietä.
Tämä tie vie eteenpäin.
Tästä ei lähtisi ihan minkälaiseen tulevaisuuteen hyvänsä.
Täältä
jos lähtee, tietää
ettei minkään turhan tähden, vaan
tarkoituksen, elämän mittaisen.
No voihyvä isä ja morsiainen sentään. AnnaLiisa se nykäs taas maton alta ja tajunnan tantereelle. Helkutin hyvän runon olet kirjoittanut.
VastaaPoistaKiitos. Tämä on minulle tärkeä runo.
VastaaPoistaTaju hämärtyi täälläkin. On todella mahtava juttu. Sitä ei tule ajatelleeksikaan nykyaikana, miten suuria elämänmuutoksia nuo ennenvanhaan olivat (ovat kyllä edelleenkin, vaikka maailma on muuttunut, eikä kerrostalokolmiosta lähteminen ehkä tunnu ihan samalta). Erittäin kaunis visuaalisuus myös tässä runossa.
VastaaPoistaMaisema on kulleroineen kaikkineen kuin kuva jostain lapsuudesta. Miehelät, morsiamet utuisessa kesäautereessa. Haaveet, toiveet ja unelmat, elämän pituiset.
VastaaPoistaSitten minulle tulee mieleen kaikki se, mitä ei sanota tai vielä edes tiedetä. Miniät, anopit, monet sukupolvet peräkkäin.
Viimeisestä kappaleesta voisin jättää kokonaan ensimmäisen säkeen pois. Kaikki tarpeellinen tulee ilmi jo muutenkin.