Kirje LSP-runoilijoille

RAKKAAT YSTÄVÄT

Sairastelen neljättä päivää flunssaa ja tunnustelen olisiko pahin jo ohitse vaiko ei. Tämä aamu on parempi kuin eilinen. Yöllä kuume nousi kolmeenkasiin ja puoleen, sitten nappasin kuumetta alentavan lääkkeen. Hanki ja aurinko on yhdessä niin kirkas, että flunssasta arat silmät kaipaavat melkein aurinkolaseja sisälläkin.

Selailin tässä blogiamme, kun etsiskelin lapsiin ja nuoriin liittyviä runojani ja kannanottojani. Samalla luin meidän kaikkien tekstejä. Me olemme kirjoittaneet paljon. On spontaaneja oivalluksia, ilkikurisia piikkejä, syviä pohdintoja, upeita metaforia, yksilöllisiä ja yhteisöllisiä tuntemuksia. Teemarunoja. Musiikkia. Runokuvia. Muisatteko vielä Pegan Runorotan. Entä Vinkun paluun nahkaiseen Pariisiin. Ja Eevan Äitimaa-runon, joka herätti vilkkaan keskustelun. Entäpä Ilpan upean runon, jonka jälkeen jäin ainakin itse kaipaamaan hänen tekstejään. Anna-Liisan penkolaatikon aarteet. Terhin kirkasääniset ensisäkeet ja hurjan innostuksen palon jatkaa runoilua. Jorman vankan ja varman blogin hallinnoinnin ja säkeet, joilla hän on luotsannut meidän kirjoittamista mutu-jutuista kirjallisuuteen - linkit ja vinkit, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin ja herättäneet keskustelua. On valokuvia esiintymisistä. On runokutsuja radioon, milloin omenapuun puolesta, milloin lasten liikenneturvallisuuden puolesta. On niin paljon kaikenlaista HYVÄÄ energiaa, toivoa antavaa voimaa, että minun piti oikein pysähtyä tämän aisan äärelle.

Tämä on ensimmäinen blogisivusto, jossa olen mukana. Ja olen aiemmin suhtautunut hyvin epäillen koko nettikirjoitteluun. Nyttemmin, tämän kahdeksan kuukauden aikana LSP-blogista, Terhiä lainatakseni, on tullut olohuoneeni, jota ilman on vaikea elää.

Olen käsikirjoittajana ja näytelmäkirjailijana tottunut olemaan tekstieni kanssa taka-alalla. Ja uskokaan tai älkää, myös se rooli on ollut minulle merkittävä, mieleinen ja opettanut paljon. Viime vuoden runoviikko muutti hyvin paljon elämääni. Rohkaistuin Lanun aukiolle miltei päivittäin runojeni kanssa. Lukiessani ääneen runoja ohikulkijoille, huomasin mitkä tekstit toimivat, mitkä eivät, olin nimittäin ottanut pöytälaatikosta satunnaisen pinon mukaan. Minulla oli työryhmäni kanssa Kalevalan naiset nyt-kertomustuokio kirjastossa. Ja lauantaina runoviikoni huipentui Slämärin jaettuun ykkössijaan. Tutustuin Tossavaisen Jouniin ja Rytkösen Olaviin.

Se innostus, joka Runoviikolta 09 ryöpsähti on siivittänyt meitä kaikkia tänne saakka, vaikka sitä emme ole niin ajatelleetkaan. Tuon viikon jälkeen tutustuin Terhiin paremmin ja aloimme puuhata tätä yhteisöä. Aivan uudenlaisen runonäkymän ovat silmiini tuoneet Visa ja Eeva. Hei ystävät, mehän oltiin Pitkä Pubissakin, muistattekos? Ja Pega oli messissä mukana siellä ja Kotkassa! Blogillamme on myös lukijoita ja kommentoijista on jäänyt päällimmäisenä mieleen chr. Anita ja Matti.

Rakkaat ystävät, olen saanut jakaa kanssanne runoa ja elämää. Kiitos siitä. Kiitos myös siitä, että olen saanut purkaa analyysiripulia teksteihinne, se on ollut hyvin opettavaista minulle. Olen saanut myös teiltä rohkaisua, palautetta ja kannustusta omalle runoudelleni ja omalle runoäänelleni. Silloinkin, kun olen odottanut kommentteja, ja vaikka niitä ei ole tullut, niin myös se hiljaisuus on lopulta vahvistanut minua. Olette olleet mukana kissan hautajaisissa ja ristiäisissä. Ompputalkoissa. Joulukässäriprosessissa. Yön pitkinä tunteina näyttöpäätteiden toisella puolella, tai aamulla, tai iltapäivällä - kuintenin heti miten läsnäolevia. Muutamalla sanalla sanoen: olette tehneet elämästäni rikkaamman ja antoisamman, vähemmän yksinäisen ja enemmän yhteisörunollisen!

Rakkain terveisin & kiittäen Lealiisa