Lealiisa
RUNO ARPISISTA KELTAISISTA VARVASTOSSUISTA
Keltaiset varvastossut ovat väsyneet
kävelyttämään omistajaansa.
Samat jalat ovat kuljettaneet niitä
saman kaupungin kaduilla koko kesän.
Yksioikoisuus oli hangannut niiden
heleän värin sameaksi ja arpiseksi.
Ei ollut toivoa saada vaihtelua kosketuspintoihin,
vaikka ne olivat ennen juhannusta ilmoittaneet,
että sopivat parhaiten sellaisen henkilön jalkoihin,
joka matkustaa erilaisilla pintarakenteilla ja
tarjoaa heidän elämäänsä erilaisia pohjakosketuksia.
Omistaja oli ulkoiluttanut niitä yksitoikkoisessa rytmissä
ja varvastossut olivat havainneet jotain muutakin ikävää:
mitä useammin omistaja näki sandaaleita, korkokenkiä tai
tennareita, sitä useammin niitä viskottiin milloin nurkkaan,
milloin muovipussin pohjalle, joskus harvoin
ne kannettiin nätisti kotiin.
Yksityiskohtien tarkastelu alkoi hiertää:
katujen väri vaihteli nimestä ja vuorokauden ajasta huolimatta
vaalean harmaasta tummaan harmaaseen,
riippuen siitä kuinka paljon ja minkälaista
nestettä kadut olivat nauttineet.
Heinäkuussa ne pääsivät tosin suihkulähteeseen
ja sen jälkeen uimaan lavuaariin, mutta sitä ennen
niiden täytyi litistyä omistajansa täydellä painolla
jonkin pahanhajuisen pehmeän läjän päälle.
Ruohikosta tai heinikosta ne olivat kuulleet
vain kertomuksia kaltaisiltaan, joita olivat
pikaisesti kohdanneet markettien kassalla,
liikennevaloissa tai ruuhkabusseissa.
Arpiset varvastossut eivät uskoneet, että
joissain voisi olla vihreä maa, joka kutittaa
tai keltainen kukka, joka saa värin loistamaan.
Elokuussa keltaiset varvastossut olivat uupuneet
Hämeenkadulle Pitkä pubin eteen.
Turhautuneina ne päättivät jättää omistajansa
ja jäädä kahden pohtimaan omaa polkuaan.
Päätöksen jälkeen tapahtui ihme:
niiden ympärille kerääntyi rinki hyväntuulisia kenkäpareja,
jotka katselivat niitä ja keskustelivat
juuri niistä ystävälliseen sävyyn.
Remmeillään ne kuulivat, että pääsevät osaksi tarinaa
jonka alkua juuri kirjoitetaan.
Kulahtaneet kukalliset maiharit, leveälestiset runopoluilla
kulkeneet kengät ja kadun syömät kopukat,
jotka hymyilivät vinosti, vakuuttivat niille:
nyt olette vapaita kulkemaan ja
itsenäisiä jatkamaan matkaa juuri niin kevyesti
kuin arpiset keltaiset varvastossut matkan teon taitavat.
Lealiisa on romantikko!
VastaaPoistaOmii sitäpaitsi vaatekappaleita, ensin musta samettitakki ja nyt tämä.
Hehheh.
Minä yhdistän ne tossut henkilöön joka vastaanpanemattomasti esitti Telefoonia Afrikasta, ja sitä esitystä ei lisärunoilu voi enempää elvyttää, personifioida.
Mutta. lisärunoilu on toki suotavaa.
minä olen vaan edell. kuvan vanki.
Jorma, vasta olemme hetken tuntenee ja nyt vasta huomaat, että olen Romantikko. Höh!
VastaaPoistaEn minä muistanut koko tyyppiä, sitä suuremmalla syyllä: pro keltaiset varvastossut!
Jokainen voisi kirjoittaa aiheesta,
tulisiko silloin ilmi kirjoittajalaatu?
Minun mielessäni varvikkaat kasvoivat lahtelaisen runouden metaforaksi (ilman sitä telefoniafrikkaa)
no nii, kaikki muut tietysti ties kenen kengät ne on... mut mä en ja niinpä mä mielikuviittelin... se on runon totuus?
L
minkälaiset kengät sulla oli lauantaina? lisätään runoon.
mulla oli leveälestiset ruskeat, Made in Germany, nahkakengät, joilla kävelee runon polkuja, sananjalkoja kumarrellen ja väistellen, ainakin kaksi sataa kilomeriä.
VastaaPoistaväsymättä. niityn reunan lähteestä vain vettä juoden. kirkkaasti.
Varvastossut, tuo tapa kirjoittaa on sinulle ominainen.
VastaaPoistaRunoa.
Sinunn tapasi kirjoittaa runoa on tämä.
Karsia, tiivistää, jokunen sana joku ilmaus, vaihtaa, ottaa pois.
Ei tule tällä lailla tiivistysohjeita, on niin iso asia se mistä nyt puhutaan, kuitenkin.
Pitäisi olla aikaa. Ei se näin selviä.
Täytyy katsoa muulla tavoin niitä tekstejäsi.