varpunen pyörähtää
pöydän ääreen
lantiolle ylettyvää
hiilen mustaa tukkaa
ympärillä hanhet ja srutsit
kilistellään mustat suolaiset maljat
yhteisymmärryksen ja sattumuksen siunauksen
riemuksi
heinäsirkkojen siritys
yön tuoksu
vyön nahkainen kieli
lipaisee pakaroiden punoittavaa ihoa
puren
melonin puolikas tisujen nipukoita
naaman upotessa
hyllyvään päärynä pyllyyn
syväkurkku nielun hävytön autuus
avaa hanat summerin soidessa
pimeiden ikkunaruutujen takana
lampaat susien nahoissa
näkevät painajaisiaan
valittamatta
aamuun asti
kadotamme toisemme
valuen happaman maidon virtaan
kattojen yli katsottuna
katukivi rivien rakoihin
lokkien ja pulujen
sinappipaperien aamunkoittoon
etusormi pyllyn reiässä
oli osoittanut oikeaa suuntaa
No muuten pidin tästä mutta viimeiset kaksi riviä ottaisin pois tarpeettomina.
VastaaPoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJohn Wilmot tuli mieleeni, miksi? hmm.
VastaaPoistaKovaa kyytiä mennään, sujuvasti,
erityisesti pidän "kadotamme toisemme"-säkeistöstä.
Hyvä.
kyllä niillä syynsä siellä lopussa on olla.
VastaaPoistaJohn Wilmont, juu täytyypä tutustua tuotantoon.
VastaaPoistaKirjoittaja tietää aina syynsä kirjoitamiinsa ajatuksiin joten sinun sanasi painaa. Onkin tarkoitus antaa toisia näkökulmia niin että siitähän palautteessa on kysymys. Olipahan minun näkemykseni. Pidin tekstistä jokatapauksessa.Wilmot? Ei ole tuttu minullekaan.
VastaaPoistakiitos. ja kyllä kommentoida pitääkin kun siltä tuntuu, näin se on.
VastaaPoistaMinun suosikkisäkeet olivat ensimmäinen ja toiseksi viimeinen osa. Kyllä sinä Vinku osaat kirjoittaa elämän rumuudestakin nätisti, niin että sanojen merkityskin muuttuu toiseksi, miltä päälle päin näyttää! :)
VastaaPoistaHetkinen Terhi, runossa elämän rumuus? Missä? En löydä tekstistä rumuutta.
VastaaPoistaNo joo, riippuu miten rumuus määritellään, mutta siis runossa on joitain lauseita, merkityksiä, joista tulee minulle "tukehtumisen tunne", ja toiset lauseet taas kääntävät mustaa multaista maata, se saa happea, ja timantitkin kimaltavat.
VastaaPoista