Kun ihminen kuolee, kuolee kokonainen kirjasto.

Afrikkalainen kansanviisaus

Saatko napattua itseäsi kiinni hihasta niin kuin kala nappaa madon koukkuineen
pystytkö pysähtymään aikaan, jolloin et vielä tiennyt
kuinka kelloa luetaan.



Kaiken voima on hetken ystävä, mummolan mökkitiellä höpötän ääneen
koko maailmani, jossa mummolla on oma paikkansa, eikä mikään koskaan pääty.



Lapsuutta suojelisi viaton ajattomuus. Opin nopeasti lukemaan:
haltioituneena katsoin ikkunalasin takaa kirjaimia uurnassa, joka seisoi hilseilevällä
pöydällä ryhdissä kuin vaasi ilman kukkia. Kauhu astui ovesta vasta
kun sanottiin, että aika muuttaa ihmisen tuhkaksi kirjahyllyyn, kirjastoihin.



Gregoriaaninen kalenteri jakautuu kahteentoista epäsäännölliseen kuukauteen
joista voisin nimetä säännöllisesti täydellisen pimentymisen
päivät, syntymästä alkaa loppuminen, voisin, mutta en mene hautausmaalle enää.



Oppi kävelemään, sanoi
sanan, uhmasi isää, aloitti
koulun, kellonajat vuorokaudet,
siirtyi yläasteelle,
ajanlasku on opittava! kuukaudet, vuodet sähköistyvät,
oppivelvollisuuden päättyminen, oppimisen alkaminen
keskeneräisyyden kipu hartioilla, jos jääkin syrjään, reunalle,
ei hölkkää länsimaisten viisareiden sivistyksen tahdissa, aina kiirehtien
jostakin jonnekin turvaan kuin silmukaksi mummon virkkaamaan pitsiliinaköynnökseen.




Ja tulee se päivä, jolloin ensimmäistä kertaa mykistyvä aurinko loistaa
viiltävästi vatsan lävitse, repii valaisten koko luurangon.
Ei ole mitään vakuutusta tämän varalle: haukkaat kokonaisena tyhjän tilan
ja yrität nielaista kaiken kerralla, päättyminen paisuu kurkkutorvessasi
ikuisuus ei säilö luita lämpimään eikä gregoriaaninen aika tule avuksesi.



Ja tulee toinen samanlainen päivä, kolmas, neljäskin. Eikä niihin päiviin totu, vaikka väität toista.





Liian usein olet pysähtyneenä talossa kuin museossa.
Muisti ei haalistu.
Sade ei pese. Pakkanen ei tuuleta.
Ilmavirta seisahtaa, vaikka et mene
hautausmaalle, et lue valokuvia,
se tulee olohuoneeseen, surffaa kanavilla

yhä uudelleen palleasta vihlaisee hetki
joka jää viimeiseksi. Kun silmien tarinat ovat kuihtuneet
eikä mitään voi tehdä.




Linja-autot kulkevat edelleen, junat ovat myöhässä, samat ihmiset tervehtivät sinua kuin eilen
et tunne enää heistä ketään, et voi käsittää kuinka pysähtymisen hetkellä
jatkuvuus on niin kirkas, että vain sinun silmissäsi ihmiset kävelevät selkä edellä
.
kahvilassa kupit kilisevät, lehdestä käännetään sivu, hipaistaan
sormella viesti jonnekin, sovitellaan tapaamisia: huomenna,
ylihuomenna, ensi viikolla, kuukauden ehkä vuoden kuluttua.


Maailma ei kuole, vaikka rakkaimpasi vaihtaa asentoa.



Kun yhden ihmisen sydän pysähtyy sinut määriellään välittömästi uudelleen:
lähiomainen, lapsi, vainajan sisar, läheisin kaveri, entinen ystävä, opiskeluajoilta,
vainajan työtoveri, viimeinen joka näki vainajan elävänä, mitä hän oli sanonut,
jättikö hän viestiä, melkoläheinen, vainajan tuttava, tuntematon. Ja taas kirkossa kellot soivat!





Olen pudotellut kurkkuun takertuneita aakkosia multaan ja hiekkaa
arkkujen kansiin. Viettänyt vapaa-aikaa&suruaikaa&laatuaikaa, niin kuin on tapana sanoa,
siivonnut, pyyhkinyt liinalla harmaita kivirivejä, pessyt hammasharjalla huolellisesti jokaisen
nimen näkyviin, maalannut kirjainten kultaa uudelleen.

Huokaissut, jäänyt kuuntelemaan niin kuin minkä tanahsa leikkikentän penkille
keskellä nauravien lapsien, kuinka pienet linnut puhkeavat riemuun muistolehdossa.



Siispä enää en mene hautausmaalle.




Yllättävän kauas näkee perhonen tai lintu niin kuin lapsi tai kuka tahansa
siivekäs olento. Istun hautausmaan penkillä, tietysti,  se on vanha niin kuin elokuvissa
ja nurmen sänki on vihreä kuin juuri syntynyt unelmoiva ihminen

meri tuoksuisi kaloja ja aallot kirjoittaisivat sanomatta jääneitä tunteita rantakallion.



Sinä kesäyönä, kun kaupungin pohja oli ylitse kiehuva painekattila
harjuilta vyöryi rajuilma syliin. Huutoni takertui verhoihin
samalla hetkellä
lähdit, palaamatta takaisin.




Ajatus tai aika ei tähän taivu, mutta, olen lukenut nämä kivirivit jo
2000 vuotta aiemmin enkä jaksa enää todistaa maailmalle mitään.

On yhdentekevää olenko kurjuutta hehkuva kuningas joka on onkinut kalan
joka on syönyt madon, joka syö kuninkaan jne. jne.


Gregoriaanisesti 400 vuotta sisältää 97 karkausvuotta, ja se on niin vähän aikaa!
Ihmisen hitaus elää elämäänsä vertautuu kuoleman äkilliseen läsnäoloon: jälleen
alat alusta, vaikka et vielä päässyt edes puoleen väliin




vaikka lopulta, että en liioittelisi:
sinulla ei ole mitään tekemistä kokonaisen maailman kanssa
vain minun kanssani olet, muistin paksu ja oheneva paino


se, joka jää jälkeen on aina jollain tavalla vailinainen, halkeileva kivitalon seinä



mutta, jos osaisin tai  voisin kutsua sinut takaisin nimeltä
niin näkisinkö itseni vielä kerran  niin kuin sinä olet joskus nähnyt, minut -





(c) Lealiisa Kivikari 2.-4.8.2014

.